Vastarannankiiski

Natsikortti!

2011-11-08T10:16:00.006+02:00

Jokainen, joka on koskaan osallistunut yhteenkään nettikeskusteluun, lienee kuullut natsikortista. Natsikortista puhuttaessa vedotaan usein Godwinin lakiin, joka ei kuitenkaan pidä sisällään sen kummempaa toteamusta kuin sen, että mitä kauemmin nettikeskustelu pysyy yllä, sitä todennäköisemmäksi käy, että joku mainitsee Hitlerin tai natsit. Kuten ylläolevasta kuvastakin huomaa, monien mielestä pelkkä natsien mainitseminen keskustelussa - ja yhä enenevässä määrin muussakin kuin netissä tapahtuvassa - tarkoittaa, että maininnan tehnyt osapuoli on hävinnyt väittelyn. Joissain tapauksissa mikä tahansa viittaus natseihin missä tahansa tilanteessa voidaan lukea natsikortiksi.

Varsinaisesti - joka nykymaailmassa tarkoittaa samaa kuin Wikipedian mukaan - "[n]atsikortti tarkoittaa epäasiallista Adolf Hitlerin tai natsien käyttämistä argumentoinnissa tai suoraan keskustelussa" (kursivointi omani). Tässäpä varsin tyylipuhdas esimerkki. Viittausta Hitleriin tai natseihin voidaan käyttää kanssakeskustelijoiden tai ideologisten vastustajien mustamaalaamiseen silloinkin, kun käsiteltävällä asialla ei ole mitään kiinnekohtaa näihin. Ongelmana on kuitenkin se, että natsikortista huudellaan silloinkin, kun natsien mainitseminen olisi aiheen kannalta varsin relevanttia; esimerkiksi puhuttaessa romanien joukkokarkotuksista - jolloin ainakin omasta mielestäni on varsin aiheellista puhua romanivainojen pitkistä ja vieläkin varsin rikkumattomista perinteistä Euroopassa, myös Natsi-Saksassa - tai Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta (tässä ja edellisessä linkissä natsikorttiviittaukset kommenteissa), jonka takana kaiken lisäksi oli natsijärjestön jäseniä.

Viime vuosina ja varsinkin edellisten eduskuntavaalien jälkeen on kovaan ääneen vaadittu, että asioista voitaisiin "puhua niiden oikeilla nimillä". Koska sanat ja käsitteet vähintäänkin yhtä lailla muokkaavat kuin kuvaavat tapaamme ajatella, "oikeista" sanoista on aika lailla erimielisyyttä. Tapa, jolla natsikortin - joka on saanut seurakseen rasismikortin lisäksi uusimman tulokkaan "vihapuhekortin" (Google-haku kysyy ystävällisesti, tarkoitinko sittenkin "vihapuhe korttia") - käytöstä syytellään, osoittaa että joistain asioista ei ole sallittua puhua millään tunnistettavilla nimillä.

Kun jopa hommaforumilaiset käyttävät "natsia" haukkumasanana, on pakko miettiä, mitä koko sana nykyisessä kielenkäytössä tarkoittaa. Populaarikulttuurissa, kuten esimerkiksi Hellboy-elokuvassa ja -sarjakuvissa, natseista on tehty suorastaan myyttisen ja epäinhimillisen pahan edustajia. Tällainen lähestymistapa luo harhan siitä, että natsien teot olisivat historiassa ainutkertaisia eivätkä voisi enää toistua. Tältä pohjalta voidaan sitten ajatella, että natsiksi nimittäminen - "[huomioiden] Kolmannen valtakunnan politiikka ja sen tekemät rikokset ihmisyyttä vastaan - ... osoittaa täydellistä suhteellisuudentajun puutetta ja [että] sen esittäjä on todennäköisesti kykenemätön käymään vakavastiotettavaa poliittista keskustelua". Melkoinen johtopäätös, jolla peitetään varsin tehokkaasti se, että Natsi-Saksan kansalaisetkin olivat loppujen lopuksi ihan tavallisia ihmisiä, eivät mitään paholaisia. Leif Sundström esittää kirjansa Fasismi esipuheessa Juan J. Linzin ajatuksen siitä, että "autoritaaristen (ja fasististen) yhteiskuntien yhteydessä olisi ideologioiden sijasta parempi puhua mentaliteeteista, jotka kollektiivisinakin ovat enemmän emotionaalisia asenteita ja tunteita kuin intellektuaalisia ajatusjärjestelmiä". Voitaneen hyvin yleistää, että vieraan pelkoa on esiintynyt kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa - eikä sen lisäksi tarvita kovin montaa muuta asiaa, kun ollaan jo valmiita toteuttamaan, tai ainakin antamaan muiden toteuttaa, aivan samoja asioita kuin ne demonisoidut natsit. Jotta tällaista toimintaa voitaisiin estää ja ehkäistä, siitä on voitava puhua ilman keskustelukulttuuria, joka tekee natseihin viittaamisesta jo sinällään kohtalokkaan argumentaatiovirheen.

ITE OOT!

2011-10-21T17:19:00.002+03:00

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Pirkko Saision HOMO!n. Toisin kuin kriitikot, en aio teeskennellä kirjoittavani jäsenneltyä ja perusteltua kritiikkiä, vaan voin rehellisesti kertoa nojaavani niihin epämääräisiin mielikuviin, joita väsyneisiin aivoihini jäi. Se onkin helpompaa kuin käsitellä esitystä kokonaisuutena, sillä puoliajan jälkeen se tuntui hajoavan melko epämääräiseksi haahuiluksi.

Näytelmän näkökulmahenkilö ("Nykyisin kirjailijoilla on näytelmissään tällaisia näkökulmahenkilöitä. Ennen ei ollut.") Veijo Teräs aloitti monista yhteyksistä varsin tutuksi käyneellä suvaitsevaisuuspuheella - tällä kertaa siitä, miten häntä ei häiritse jos joku nyt vaikka tanssii balettia, mutta hän ei sitä kyllä seuraa, mutta eihän siinä mitään pahaa ole, mutta nämä eivät ainakaan ole balettivaatteet, mutta jos joku sellaisiin haluaa pukeutua, vaikka tanssiessaan balettia, niin se on hänen oma asiansa, mutta minulle se ei kuulu enkä minä niin tee. Teräksen heitot tulivat jossain vaiheessa varsin lähelle omiakin kokemuksiani; Veijon ihmetellessä sitä, miksi hän "istuu terapiassa kun homot juoksevat vapaina", palasi omaan mieleen elävänä se, miten näytelmää vieressäni seuraava äitini olisi halunnut minulle sukupuolenkorjaushoitojen sijaan "terapiaa, joka tukisi alkuperäistä sukupuolta".

Veijo Teräs on naimisissa kristillisten kansanedustajan Hellevi Teräksen kanssa, ja on perheen pää, koska Hellevi niin haluaa. Kaikki varmaan arvannevatkin, kuka nahkaminihameeseen ja stay-up -sukkiin pukeutuneen Teräskän esikuvana on. Hellevi rakastaa homoja (muttei heidän tekojaan) ja etsii lehti-ilmoituksella homoystäviä, tos.tark., sillä on joskus tullut maininneeksi medialle tuntevansa sellaisia. Veijo sen sijaan vihaa homoja, mutta tuntee kummallista vetoa Hellevin kadulta pelastamaan Moritziin, joka saunan jälkeen peilaa itseään ja näyttää Michelangelon Davidilta. Moritzin eksyneen atleettinen olemus vetoaa koko näytelmän henkilökaartiin, joka Mikkelin (entistä) piispaa myöten itkee hänen peräänsä.

Moritz "kulkee katuja kuin maalaispoika niittyjä" ja kantaa mukanaan muistikirjaa, johon hänellä on tehtävänä kerätä Helleville aineistoa homoista, ja jonka taakse hän vetäytyy piiloon omilta haluiltaan. Hän törmää niin ikään itsensäkieltämisen kanssa painivaan Atikiin, mutta on lopulta heistä kahdesta ainoa, joka päästää halunsa valloilleen - ainakin teoriassa, rivien välissä ja muualla kuin entisten jääkiekkotovereidensa edessä. Näiden nähden Moritz, huolimatta aiemmasta raamatullisesta lupauksestaan olla enää koskaan kieltämättä itseään, suutelee eräänlaista adoptiosiskoaan Rebekka Terästä. Moritziin myös ihastunut Rebekka on aiemmin joutunut mainitun jääkiekkojoukkueen joukkoraiskaamaksi, ja joutuu nyt Rebekan tunteista tietoisen Moritzin hyväksikäyttämäksi, kun tämä pakenee uhkaavaa pahoinpitelyä heteronormin suojaavaan puristukseen. Rebekka nuolee haavansa yksin, eikä lopussakaan pääse eroon Moritzista ja tämän maailmasta, vaan päätyy YK:n osoittamana rauhanneuvottelijana sovittelemaan Moritzin perustaman Homolandian ja Atikin kokoaman Koranian välisiä erimielisyyksiä.

HOMO!a mainostetaan anarkistisena musiikkifarssina, mutta on vaikea hahmottaa, mitä anarkistista on siinä, että yhä uudelleen toistettavaksi ihanteeksi nostetaan se, että heteron sijaan "homon pomo on toinen homo". Tämä "outojen ooppera" on selvästi suunnattu heteroyleisölle, jota puhutellaan väliin konkreettisesti kasvot suoraan yleisöön suunnattuna, ja välillä esimerkiksi homojen normaaliutta puolustavan Rebekan kautta. "Mitä jos ei olekaan?" on toki tärkeä kysymys puolestapuhujalle, joka näkee homorakkauden täysin samanlaisena kuin heterorakkauden. "Puolustatko sä mua vielä jos haluan joka ilta eri miehen?". On harmi että tämä rakkaus- ja perhepuhetta ja -perusteluita kyseenalaistava kohtaus kestää vain vähän aikaa, eikä sen henki kanssa näytelmässä sen pidemmälle. Lopussa palataan siihen samaan eetokseen, joka nostaa rakkauden oleellisimmaksi asiaksi homoseksuaalisuudessa.

Juuri tähän rakkauteen ja normaaliuteen tukeutuvaan puolustusretoriikkaan olisi HOMO!ssa voinut tehdä isojakin koloja. Esimerkiksi SETAa on kritisoitu (ainakin omassa tuttavapiirissäni) paljonkin sen viime vuosien pyrkimyksestä esittää homoseksuaalisuus lähinnä kunniallisen keskiluokkaisen (lesbo)perheen kautta. Kuten täällä osuvasti todettiin, lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuus on esittelykelpoista, kunhan unohdetaan häiritsevä homostelu ja seksuaalisuus, ja palautetaan se vaikkapa Hellevi Teräksen tavoin "todella kauniiseen kristallikruunuun". Vaikka näytelmän homot esittävätkin kysymyksen siitä, miksi vain samanlaisuus olisi oikein ja hyväksyttävää ja julistautuvat erilaisiksi, viimeisen sanan saa kuitenkin näkökulmahenkilönä Veijo Teräs, joka "varmaan haluis" että "oispa jossakin maa, jossa kaikki saa rakastaa ketä itse haluaa". Tätä hoilataan toisteisesti sen verran monta kertaa, ettei voi olla menemättä perille, että tämä on nyt se varsinainen moraalinen kannanotto ja loppukaneetti.

Pelkkään rakkauteen vetoamalla kuitenkin pelataan helposti juuri niiden vastustajien pussiin, jotka puhuvat rakkaudesta mutta tuomitsevat teot. Ei Hellevilläkään ole mitään homojen rakkautta vastaan, hänhän rakastaa näitä itsekin, kunhan vain eivät toteuta homouttaan - siis suorita seksuaalisia tekoja. On ymmärrettävää, ettei monikaan yksilö halua seksuaalisuutensa joutuvan yleiseen tarkkailuun, julkisesti leviteltäväksi ja arvostelun ja arvottamisen kohteeksi - mutta fakta on, että (hetero)normista poikkeava seksuaalisuus joutuu tuomiolle, eikä asia muutu miksikään vaikenemalla.

Rakkautta ja anarkiaa

2011-06-23T20:40:00.004+03:00

Olen lukenut Andie Nordgrenin Relationsanarki i åtta punkter -tekstiä, tai tarkemmin sanottuna enemmänkin sen englanninkielistä käännöstä 8 Points on Relationship Anarchy. Nojaan tässä tulkinnassani jälkimmäiseen, sillä ymmärrän ja hahmotan englantia paremmin kuin ruotsia. Jotkin alkuperäisen tekstin sisällöt ja sävyt ovat siis saattaneet jäädä minulta huomaamatta. Tässä kirjoituksessa haluan puuttua sellaisiin kohtiin "Dr Andien" ohjeistuksissa, jotka ovat mielestäni kyseenalaisia, jopa vahingollisia, tai parhaimmillaankin ajattelemattomia, ja joita olen huomannut joidenkin ihmisten pyrkivän kirjaimellisesti seuraamaan, sekä käsitellä ihmissuhteita ja niihin liittyviä tunteita muutamasta muustakin näkökulmasta.

Ensinnäkin Nordgren lähtee tekstissään oletuksesta, että ihmissuhteet tapahtuvat tasaveroisten yksilöiden välillä(1). Tämä on totta kai ihannetilanne, ja olisi toivottavaa että jokaisella olisi yhtäläiset lähtökohdat niin elämässä yleensä kuin ihmissuhteissakin. Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ole näin, vaan ihmisillä on erilaisia tarpeita, haluja ja resursseja. Suositun ja hyvännäköisen ihmisen on helppo olla sitä mieltä, ettei kukaan saa asettaa hänelle vaatimuksia tai ettei hänen itsensä tarvitse asettaa vaatimuksia kenellekään, jos hyviä tai ainakin tyydyttäviä ihmiskontakteja riittää muutenkin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä hyvässä sosiaalisessa asemassa; jos ihmiskontakteja on vähän tai ei juuri lainkaan, tuntuu yksittäisen ihmissuhteen säilyminen merkityksellisemmältä kuin jos kontakteja on jo paljon ja uusien syntymisestä voi olla melko varma. Ihmissuhteiden ja -kontaktien syntymiseen ja helppouteen vaikuttavat monet tekijät, joiden suhteen ihmiset eivät suinkaan ole tasavertaisia: sosiaaliset taidot, ulkonäkö, koulutus, mielenkiinnon kohteet, asuinpaikka, taloudellinen tilanne... Kaikissa ihmissuhteissa on aina jonkinlainen epätasapaino valtasuhteissa, ja tätä epätasapainoa ei pystytä tasoittamaan vain puhumalla tasa-arvoisuudesta, vaan tunnustamalla ja huomioimalla ihmisten erilaiset lähtökohdat ja tarpeet.

Nordgren asettaa vaatimuksettomuuden ja riippumattomuuden ihanteelliseksi pohjaksi ihmissuhteille(2). Ymmärtääkseni ihmissuhdeanarkian yhtenä ajatuksena on häivyttää tai kadottaa jakoa ystävien ja rakastettujen välillä. Onko tarkoituksena häivyttää myös jakoa läheisiin ja ei-läheisiin ihmisiin, tärkeisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin ihmisiin? Onko ajatuksena korostaa kohtaamisia ihmisten välillä, pyrkiä pelkkään hetkessä elämiseen, rakentaa maailmaa täysin ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia? Jos on - ja ainakin itse tulkitsen, että tällainen ajatus vaikuttaa Dr Andien elämänohjeiden taustalla - olisiko syytä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, miten riippuvaisia ihmiset oikeastaan ovat toisistaan? Elämme maailmassa, jossa on helppo unohtaa, kuinka monen ihmisen sitoutumista johonkin asiaan vaatii esimerkiksi se, että voimme hakea kaupasta ruokaa (oli kyse sitten ostamisesta, dyykkaamisesta tai varastamisesta), asua lämmitetyssä asunnossa tai päästä lääkärin hoitoon sairastuessamme. Pidämme tiettyjä palveluita ja hyödykkeitä itsestäänselvyyksinä, ja koska emme itse osallistu niiden valmistukseen, emme tule välttämättä ikinä ajatelleeksi, mistä ne oikeastaan ovat peräisin. Olemme kuitenkin pohjimmiltamme riippuvaisia muista ihmisestä, ja kun jo pelkkä hengissä selviytymisemme on pitkälti muiden ihmisten varassa, onko todella realistista ajatella, että jokaisen ihmisen henkinen hyvinvointi olisi parhaiten saavutettavissa täydellisellä riippumattomuudella ja ilman sitoumuksia muihin ihmisiin?

En tiedä, pitääkö Nordgren esimerkiksi työnteettäjän kanssa solmittuja sopimuksia hyväksyttävämpinä kuin rakastettujen kanssa tehtyjä. Koska hän kuitenkin esittää kysymyksen siitä, miten lukija haluaa muiden - siis kaikkien muiden - kohtelevan itseään(3), aion lähteä siitä oletuksesta, että hän todellakin tarkoittaa että jok'ikisen ihmissuhteen olisi oltava samalla viivalla. Tällainen ajatus voi mielestäni syntyä vain sellaisessa ympäristössä, jossa suurin osa kohdatuista ihmisistä näyttäytyy (tai siis ei oikeastaan näyttäydy) näkymättöminä. Nordgren tekee, kenties täysin tiedostamattaan, jyrkän jaon merkityksellisiin, eli itse valittuihin, ja merkityksettömiin, eli jatkuvassa arjessa tahattomasti kohdattuihin (tai näkymättömiin hyödykkeidentuottaja-) ihmisiin. Nordgrenin tekstissä "kaikki ihmiset" eivät lopulta kuitenkaan tarkoita kaikkia ihmisiä, ja "ihmissuhteita" on vain itse valittujen ihmisten kanssa.

Mutta palataanpa ajatukseen itsenäisistä ihmisistä ja riippumattomuudesta. Pyrkimys vaatimuksettomuuteen ihmissuhteissa on jo itsessään vaatimus. Ottaen huomioon ihmisten erilaiset taustat ja halut on luultavaa, että joku ajaa vaatimuksettomuutta ja riippumattomuutta ponnekkaammin kuin joku toinen. Ja mitä vaatimuksettomuus edes lopulta tarkoittaa? Onko kyse vain ääneenlausutuista vaatimuksista, kuten uskollisuudesta, vai ulottuuko vaatimuksettomuuden vaatimus myös niihin vaatimuksiin, toiveisiin ja odotuksiin, joita ei koskaan varsinaisesti lausuta ääneen tai ehkä edes tiedosteta? Nordgrenin ihannetilanne ihmissuhteissa - se että kaikki ihmissuhteet perustuisivat tasavertaisten yksilöiden tasa-arvoisille kohtaamisille(1)(2) - sulkee pois esimerkiksi tilanteet joissa joku ihmissuhteen osapuolista on sairas, masentunut, yksinäinen, rahapulassa tai jollakin muulla tavalla tarvitsee läheisiään. Pelkkä spontaani halu ei, ainakaan omasta mielestäni, voi mitenkään muodostaa pohjaa kovin kestävälle tai pitkäaikaiselle ihmissuhteelle. Läheisiä ihmisiä kohtaan on myös velvollisuuksia, ja luottamus ja luottamuksen arvoisena oleminen vaatii muutakin kuin vain hyvää tahtoa ilman käytännön tekoja.

Nordgren kehottaa lukijaansa miettimään, millaisia tämä toivoisi kaikkien ihmissuhteidensa pohjimmiltaan olevan, ja pyrkimään sitten toteuttamaan näitä vaatimuksia, poikkeuksetta, jokaisessa ihmissuhteessaan(3). Tämä tuntuu kuitenkin olevan melkoisessa ristiriidassa myöhemmin peräänkuulutetun spontaaniuden(4) kanssa. Ylipäätään vaikuttaa hieman siltä, että Nordgrenin vastaus vallitseviin ihmissuhdenormeihin on luoda uudet normit ja vakuuttaa ihmiset siitä, että tämä uusi normisto palvelee heidän tarpeitaan paljon paremmin - näkeehän Nordgren ihmiset ilmeisesti melko yhtenäisenä joukkona, jolla on yhtenäiset halut ja tarpeet sekä yhtäläiset kyvyt ja mahdollisuudet niiden toteuttamiseen. Nordgren näyttää tietävän myös, millaisia ihmissuhteita hänen lukijansa haluaa(4); vai onko hänen tarkoituksenaan sittenkin vakuuttaa lukijalleen, että tämän tarpeet ja halut ovat samat kuin hänen?

On merkillepantavaa, että Nordgren, puhuessaan ihmissuhteista, käyttää sanaa "rakkaus" (engl. love, ruots. kärlek) lähinnä kritisoidessaan ja kyseenalaistaessaan vallitsevia käsityksiä ihmissuhteista ja rakkaudesta. Michael Hardt, jonka luennon About Love katsoin saadakseni toisenlaistakin näkökulmaa rakkauteen ja ihmissuhteisiin, toteaa että rakkaudesta puhuminen on epämukavaa(5). Voiko olla, että Nordgren kokee rakkauden, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen liian suureksi, vaikeaksi tai epämukavaksi aiheeksi käsitellessään ihmissuhteita? Norgren nimeää useita muita tavoittelemisen arvoisia asioita - luottamuksen(6), spontaaniuden(4), kommunikaation(7), itsenäisyyden, vaatimuksettomuuden(2) - mutta puhuu rakkaudesta vain vähän ja välittämisestä ei lainkaan. Nordgren puhuu rakkaudesta ja rakastamisesta avauskappaleessaan(1), ja määrittelee ihmissuhdeanarkian tehtäväksi tai ominaisuudeksi kyseenalaistaa sen ajatuksen, että rakkautta voisi olla vain kahden ihmisen välillä kerrallaan. Lienee yleisesti tunnustettua ja odotettua, että ihmiset rakastavat (puolisoidensa lisäksi) ainakin lapsiaan, mahdollisesti myös vanhempiaan ja jopa ystäviään. Nämä rakkauden lajit on kuitenkin eritelty toisistaan, vaikka niistä käytetäänkin samaa sanaa, ja lienee turvallista olettaa että Nordgren viittaa rakkaudesta puhuessaan siihen (romanttiseen ja seksuaaliseen) rakkauden lajiin, jonka ajatellaan kuuluvan parisuhteeseen (ja jota pidetään arveluttavana sen kohdistuessa ystäviin, ja joko mahdottomana tai täysin moraalittomana perheenjäsenten suhteen).

Hardt toteaa, että rakkaus, tai sen muodot, eivät ole lainkaan spontaaneja vaan vaativat opettelua ja harjoittelua(8). Tietyllä tavalla Nordgreninkin voi nähdä ajattelevan samoin: että opimme ajattelemaan rakkautta ja rakastamaan ennalta määritellyllä, normatiivisella tavalla, ja näistä normeista eroon päästäksemme meidän on opeteltava toisia tapoja. Nordgren kuitenkin kompastuu ohjeissaan omaan ehdottomuuteensa, ja päätyy määrittelemään ihmissuhteille - ja oletettavasti tahtoo sitä kautta määritellä myös rakkaudelle - uudenlaiset kehykset, uuden tavan toimia oikein ja rakastaa oikein(2).

Nordgrenin ohjeet eivät juuri jätä tilaa heikkoudelle. Epävarmoina hetkinä hän kehottaa käyttäytymään kuin ei olisi lainkaan epävarma. Omasta epävarmuudesta saa kertoa korkeintaan niille, joita se ei suoraan kosketa ja joista se ei johdu(9). En tiedä Nordgrenistä, mutta itse ainakin arvostan ihmissuhteissa sitä, että omista negatiivisistakin tunteista voi kertoa muille osapuolille. Kertominen ei vielä tarkoita syyllistämistä tai vastuullistamista. Veikkaisin kuitenkin, että harva pystyy epävarmoina aikoina käyttäytymään täysin normaalisti, ja teeskentely ja piilottelu ovat omiaan pahentamaan asioita entisestään.

Nordgrenin kanssa samoja ihannekuvia maalailee Infinite Relationships -zine(10). Myös sen kirjoittajalta on jäänyt huomaamatta oma etuoikeutettu asemansa ihmisenä, jolla on paljon ihmisiä ympärillään ja ilmeisen hyvä mahdollisuus muodostaa ihmissuhteita(11). Infinite Relationships on kuitenkin - naiiviudestaan ja lievästä utopistisuudestaan huolimatta - omasta mielestäni parempaa luettavaa aiheesta kuin Dr Andien neuvot. Itse jaan saman mielipiteen kaikkien tässä lainaamieni ja viittaamieni tahojen kanssa: rakkauden käsite kaipaa tarkastelua ja uudelleenmäärittelyä. Myös rakastamisen käytännöt kaipaavat tarkastelua ja uudelleenmäärittelyä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mikään taho ei voi asettaa rakkaudelle yleispäteviä kriteerejä, tai antaa kaikille sopivia neuvoja rakkaussuhteiden järjestämisestä. Hardt esittää ajatuksen siitä, että rakkaus voisi toimia eräänlaisena harjoitusalueena demokratiaan(12) kykenevien yksilöiden synnyssä(13). Tällaiseen kykenevä rakkaus vaatinee vastuullisuutta, jota toivoisin myös Nordgrenin teksteihin.

(1) http://andie.se/media/RA.pdf Du kan älska många människor och varje relation är unik
(2) http://andie.se/media/RA.pdf Kravlöshet är kärlek och respekt
(3) http://andie.se/media/RA.pdf Ge dig själv en fast punkt
(4) http://andie.se/media/RA.pdf Spontanitet istället för plikt
(5) About Love 1/6 http://www.youtube.com/watch?v=ioopkoppabI&feature=relmfu
(6) http://www.relationshipanarchy.org/ Trust is better than being suspicious
(7) http://www.relationshipanarchy.org/ Change through communication
(8) About Love 2/6 http://www.youtube.com/watch?v=2P0OU6GlelE&feature=relmfu
(9) http://andie.se/media/RA.pdf Fuska tills det funkar
(10) Luettavissa ja printattavissa osoitteessa http://zinelibrary.info/files/infiniterelationships.pdf
(11) http://zinelibrary.info/files/infiniterelationships.pdf erityisesti sivu 6
(12) "[D]emocracy is the space of the free interaction of differences, and one that facilitates joyful encounters." Hardt 2007. Oma litterointini. http://www.youtube.com/watch?v=f6ZvsQ_hAt0&feature=relmfu
(13) About Love 6/6 http://www.youtube.com/watch?v=f6ZvsQ_hAt0&feature=relmfu

Ei hätä ole tämän näköinen

2011-04-13T23:44:00.002+03:00

Löysin viimesyksyisen koulutehtävätekstini, ja koska sen aihe on osittain edelleen ajankohtainen, ajattelin laittaa sen tännekin.

"Menkää Romaniaan kerjäämään!" huutaa ohikulkija, ja vedän mielessäni toisen viivan tukkimiehen kirjanpitooni. Fredrika Biströmin koollekutsumaa kerjäläisperformanssia on kulunut ehkä kymmenen minuuttia. Parikymmentä ihmistä istuu puoliympyrässä Kolmen sepän patsaan edustalla edessään kippoja ja kylttejä. Nostan omaa täyteentekstattua pahvinpalastani ylemmäs ja koetan saada katsekontaktia ohitse valuviin ihmisiin. Suurin osa vilkuilee mutta kääntyy nopeasti pois, jotkut liikuttavat huuliaan lukiessaan tekstini:
"Minä haluan kerjätä julkisesti solidaarisuudenosoituksena niille, joilla ei ole yhteiskunnan tarjoamaa koulutusta ja toimeentuloa eikä ihonvärin antamaa suojaa ja etuoikeutta".

Fredrika Biströmiä voinee hyvällä syyllä nimittää kantaaottavaksi ja feministiseksi taiteilijaksi. Hänen aikaisempiin projekteihinsa kuuluu esimerkiksi Megafån-taiteilijaryhmässä toteutettu Feministitapetti, Kaisaniemen puistossa kuvattu sarja Rape park, Wanktent-installaatio sekä kuvasarja X-front -housuista, joissa naiset voivat pissata seisaaltaan. Kysymykset tasa-arvosta ja tilankäytöstä tuntuvat toistuvan taiteilijan tuotannossa, ja 10.9. järjestetyn kerjäläisperformanssin voi nähdä osana tätä jatkumoa.

Eri nettimedioissa levitetyssä kutsussa Biström kehottaa "kerjäämään yhdessä, kun se vielä on laillista". Taiteilija kertoo halunneensa saada ihmiset miettimään suhdettaan kerjäämiseen ja köyhyyteen, esittää kysymyksiä ja herättää keskustelua. Tämä tavoite toteutuu ainakin paikan päällä: vieressäni istuva kommunisti puhuu jonkun ohikulkijan kanssa kaupungin asuntopolitiikan vaikutuksista, ja vähän matkan päässä polvillaan kerjäävä frakkipukuinen filosofi jaksaa väitellä hyökkäävästikin suhtautuvien ihmisten kanssa.

Vaikka Biströmin kutsussaan visioimia satoja helsinkiläisiä ei olekaan ilmaantunut kerjäämään, herättää joukkio silti melkoisesti huomiota. Jokainen ohikulkija joutuu miettimään suhteensa kerjääviin - katsoako vai ei, pitäisikö sanoa jotain, mitä? Itse olen yllättynyt positiivisten kommenttien määrästä. Varsinkin vanhemmat ihmiset pysähtyvät kertoakseen, että olemme hyvällä asialla. Huutelu jää lopulta vähiin, ja monet niistäkin, jotka eivät sano mitään, nyökyttelevät hyväksyvästi luettuaan kylttini. Myös omat ajatukseni kerjäämisen suhteen selkeytyvät - ymmärrän, että rasistisessa yhteiskunnassa valkoinen ihminen saa vaikka kerjätä, ja selkääntaputtelua tulee silti.

Performanssia voisi kritisoida siitä, että se saattaa näyttäytyä jonkinlaisena elämyshakuisuutena: tässä me hyvässä asemassa olevat nyt istumme kokeilemassa kerjäämistä, kun kyllästymme, lähdemme kotiin. Kritiikki voi olla osin oikeutettuakin, mutta olisiko parempi istua kotona sekin aika? Taiteen tehtäviin kuuluu kyseenalaistaa, provosoida ja herättää keskustelua, eikä keskustelua syntyisi jos kaikki olisivat jo valmiiksi samaa mieltä.

Biström nostaa tärkeän asian tapetille ottaessaan osaa lähinnä kaupungin virkamiesten ja virkavallan dominoimaan kerjäämiskeskusteluun, joka tuntuu olevan monessa mielessä sama asia kuin keskustelu Itä-Euroopasta tulleista romaneista. Sormeillessani kotimatkalla taskussani olevaa kahden tunnin kerjäämisen saalista, yhtä euroa ja seitsemääkymmentäyhtä senttiä, mietin tänä aikana konkretisoitunutta etuoikeuttani: oikeutta tehdä yhteiskunnallisista epäkohdista taidetta. Parinkymmenen kerjäävän suomalaisen ryhmä on performanssi, mutta muutaman kymmenen kerjäävän romanin ryhmä on "romaniongelma".

Transsukupuolisuus ja (-)seksuaalisuus

2009-01-23T00:44:00.003+02:00

Vaikka tuen koko sydämestäni termin 'transseksuaalisuus' muuttamista muotoon 'transsukupuolisuus' esimerkiksi lääketieteellisissä diagnooseissa ja laissa, olen täysin eri mieltä perustelusta, jonka nojalla sitä usein vaaditaan: ettei transsukupuolisuudella ole mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Kulttuurissa, jossa seksuaalisuus rakentuu käsitykselle sukupuolista, kaikella sukupuolisuudella on tekemistä seksuaalisuuden kanssa, oli se sitten trans-, cis- tai muuta sukupuolisuutta.

Kulttuurimme tunnustaa hetero-, homo-, ja (toisinaan myös) biseksuaalisuuden, jotka kaikki määrittyvät halun kohteen sukupuolen kautta. Sukupuolisuutta käytetään välillä käytännössä synonyymina seksuaalisuudelle: puhutaan sukupuolikontaktista, sukupuolitaudeista, sukupuoliyhdynnästä. Kaikki nämä termit ovat tietysti vahvasti heteronormatiivisia - ajatellaan että kun sukupuolet, siis mies ja nainen, ovat tekemisissä keskenään, niin kysymys on seksistä. Siis jos ne ovat sillä tavalla tekemisissä.

'Transseksuaalisuus' antaa kuitenkin väärän kuvan itse asiasta. Kysehän on siis tilanteesta, jossa ihminen tuntee kuuluvansa eri sukupuoleen kuin mikä hänelle on syntyessä määritelty ja minkä edustajana yhteiskunta häntä pitää. Usein kuulee puhuttavan, esimerkiksi lääketieteessä, "kokemuksesta vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta". Tämä on sikäli hämärä ja suorastaan paradoksaalinen ilmaisu, että kokeakseen jonkin sukupuolen vastakkaiseksi täytyy uskoa a) että sukupuolia on vain kaksi ja ne ovat toistensa vastakohtia, tai että muuten on määriteltävissä vastapariset sukupuolet, ja b) että kuuluu itse siihen sukupuoleen, joka ei ole oman sukupuolen vastakohta. Sekä tämä ajatus että ajatus "sukupuolen vaihtamisesta" pohjaavat näkemykseen, jonka mukaan ihmisellä on oikea ja todellinen, biologinen sukupuoli, ja sukupuolikokemus määrittelee sukupuolta vain, jos se sopii yhteen biologisen sukupuolen kanssa. Tässä valossa ei olekaan mikään ihme, että transsukupuolisuus monien sukupuolta perinteisesti ajattelevien ihmisten mielessä näyttäytyy jonkinlaisena perverssinä seksuaalisuuden muotona.

Toisinaan ihmiset olettavat myös, että sukupuolen "vaihtuessa" myös seksuaalisuus muuttuu, tai vaihtuu. Jos MtF (Male to Female) transnainen on vielä miehen kehossa eläessään ollut kiinnostunut naisista, saatetaan kysyä, onko hän nyt naisena kiinnostunut miehistä, kuten Gwen Haworthin dokumentissa She's a boy I knew sivumennen mainitaan. Tavallaanhan seksuaalisuus kyllä vaihtuu - jos Gwen nyt onkin lesbo, oli hän ollessaan Steven muiden silmissä hetero. Ja äitinsä silmissä on tämän haastattelun perusteella edelleenkin: äiti huokaa, että onneksi "poika" on kiinnostunut naisista, sillä muutenhan täytyisi totutella vielä ajatukseen homoseksuaalisuudestakin!

Työ syö

2007-07-07T01:16:00.000+03:00

Elämme turhan työn yhteiskunnassa. Suuri osa työstä on paitsi turhaa, myös haitallista. Työ syö aikaa, jonka voisimme käyttää paljon paremmin. Tuhlatusta ajasta maksetaan korvauksena rahaa, jolla voimme ostaa niitä asioita, joiden tuottaminen on työtämme.

Oikeisto mittaa työn arvoa rahalla. Puhutaan tuottavuudesta näkemättä, miten paljon arvokasta työtä tehdään palkatta: hoivaa, taidetta, politiikkaa… Vasemmisto näkee työn itseisarvona ja pyrkii edelleen täystyöllisyyteen, joka ei maailmanhistoriassa liene toteutunut muualla kuin Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kummallakaan puolella ei puhuta siitä, hyödyttääkö tehty työ mitään tai ketään - on samantekevää, oletko sairaanhoitaja, Tiimarin myyjä vai yritysjohtaja, kunhan sinulla on varaa ylläpitää itseäsi. Tällaisessa asenneilmapiirissä voi hyvin kuvitella valtion tai kuntien ryhtyvän työllistämiskokeiluihin, jotka vaikuttavat lähinnä sellaisilta joissa joka toinen ihminen kaivaa kuoppaa ja joka toinen täyttää. Töitä on keksittävä väkisellä vaikka mitään tehtävää ei olisikaan, jotta saadaan ihmiset pois tilastoja rumentamasta.

Ihminen määritellään työnsä kautta. ”Mitä sä teet?” on ensimmäinen kysymys uudelle tuttavuudelle. Hyväksyttävät vastausvaihtoehdot ovat a) työnteko, jolloin halutaan tarkemmin tietää mitä työtä, ja b) opiskelu, jolloin halutaan tarkemmin tietää, mille alalle on valmistumassa. Jos on valmistumassa alalle, jolta ei saa töitä, saa todennäköisesti vastaansa lisää kysymyksiä siitä, mitä sitten aikoo oikein tehdä koulun jälkeen, ja miksi oikeastaan edes opiskelee moista. Itsensä sivistäminen ja omat kiinnostukset eivät ole riittävä syy opiskelulle enää edes vapaa-ajalla suoritettavilla kursseilla; luultavasti enemmistö vaikkapa työväenopiston espanjankurssilaisista vastaa kysyttäessä tulleensa kurssille parantaakseen mahdollisuuksiaan työmarkkinoilla.

Työmarkkinoilla joutuu kauppaamaan itseään härskimmin kuin niinkutsutussa maailman vanhimmassa ammatissa. Työpaikkailmoituksissa iloiset ja nuorekkaat tiimit etsivät ulospäin suuntautuneita, joustavia ja reippaita sekä kielitaitoisia ammattilaisia, joilla on vankka kokemus ja myyntihenkisyyttä. Sopeutuvaisuus kohtuuttomilta tuntuviin työaikoihin ja ulkonäkövaatimuksiin katsotaan eduksi. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kovassa huudossa tasan niin kauan, kun niitä toteutetaan työpaikan sääntöjen mukaan. Onko ihmekään, että moni jää mieluummin viettämään jatkuvaa vapaa-aikaa kuin upottaa kahden viikon työpanoksen riittävän edustavan työhakemuksen laatimiseen?

Työn tarkoituksena pitäisi olla välttämättömien tehtävien hoitaminen eikä palkan saaminen. Jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta kahdeksaa tuntia päivässä kännykkälogojen laatimiseen tai kertakäyttömuodin kauppaamiseen ja keskittyisivät oleelliseen, saattaisi syntyä uusi kulttuuri joka korostaisi uhrautuvan raatamisen sijaan vapautta, yhdessäolemista sekä todellista luovuutta ja onnellisuutta.

Gay shame, lesbian riot, queer as fuck - häpeätahra Helsinki Priden kulkueessa?

2007-07-01T18:02:00.002+03:00

Musta-pinkki blokki toi tämän vuoden Pride-kulkueeseen värejä sateenkaaren ulkopuolelta. Alkuperäisessä sateenkaarilipussa pinkki edusti seksuaalisuutta, ja Natsi-Saksassa homot joutuivat pitämään takissaan vaaleanpunaista kolmiota. Musta on koko sateenkaaren kääntöpuoli, muistutus kaikista niistä ihmisistä, joilla ei ole mahdollisuutta - eikä kenties edes halua - olla ylpeästi esillä ja ulkona. Gay shame on vastaus (ja vastustusta) Pride-tapahtumien ylpeyden politiikkaan. Gay shame muistuttaa siitä, ettei ylpeys ole useinkaan se ensimmäinen tunne, kun huomaa olevansa erilainen, ulkopuolinen, sopeutumaton - se tunne on häpeä. Toisaalta ylpeys ei ole kovin hedelmällinen pohja muutosvoimille, häpeä sen sijaan kasvattaa vastarintaa. Pride-kulkue haluaa tuoda esiin homot, lesbot, bit ja transihmiset, iloisen ja riemunkirjavan "sateenkaarikansan", ja unohtaa sen tosiasian että heteronormista poikkeaminen tarkoittaa edelleen monelle ihmiselle pelkoa, syrjintää ja väkivallan, jopa kuoleman, uhkaa. Sekin halutaan unohtaa, että kaikkia heteronormista poikkeavia ei saada mahdutettua kirjainyhdistelmään HLBT.

Vallitseva sateenkaaripolitiikka on sopeuttamispolitiikkaa, joka vaatii vain tietynlaisen ja tarkoin rajatun erilaisuuden hyväksymistä. Homot ja lesbot on hyväksyttävä, koska he haluavat vain elää normaalia elämää. Biseksuaalit? Onhan heilläkin oikeutensa, vaikka olisi jo syytä päättää, tahtooko olla lintu vai kala. Transihmisistä näkyvillä ovat vain naisiksi itsensä kokevat - vaikka hekin harvoin - sillä miehestä naiseksi muuttuva laskeutuu vapaaehtoisesti vallitsevassa arvojärjestyksessä, ja on siis korkeintaan huvittava eikä uhkaava. Missä ovat kaikki ne, jotka eivät sopeudu kaksijakoisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden malleihin? Mihin komeroon on suljettu ne epänormaalit, joita ei edes kiinnosta tulla hyväksytyiksi normaaleina?

Meiltä vaaditaan ylpeyttä ja iloa, meitä vaaditaan tulemaan ulos, astumaan esiin ja antamaan kasvomme erilaiselle mutta yhtenäiselle sateenkaarikansalle. Samaan aikaan meitä kahlitaan häpeällä siitä, ettemme kuulu joukkoon, emme koe veljeyttä tai sisaruutta, emmekä toivo normaalia elämää.

Me emme aio astua kaapista ja paljastaa kasvojamme! Me emme tahdo olla sopivia ja sopeutuvaisia! Me elämme häpeän varjossa, ja varjoista käsin me murennamme normaaliuden ja sopivaisuuden yhteiskuntaa.