Ei hätä ole tämän näköinen

Löysin viimesyksyisen koulutehtävätekstini, ja koska sen aihe on osittain edelleen ajankohtainen, ajattelin laittaa sen tännekin.


"Menkää Romaniaan kerjäämään!" huutaa ohikulkija, ja vedän mielessäni toisen viivan tukkimiehen kirjanpitooni. Fredrika Biströmin koollekutsumaa kerjäläisperformanssia on kulunut ehkä kymmenen minuuttia. Parikymmentä ihmistä istuu puoliympyrässä Kolmen sepän patsaan edustalla edessään kippoja ja kylttejä. Nostan omaa täyteentekstattua pahvinpalastani ylemmäs ja koetan saada katsekontaktia ohitse valuviin ihmisiin. Suurin osa vilkuilee mutta kääntyy nopeasti pois, jotkut liikuttavat huuliaan lukiessaan tekstini:
"Minä haluan kerjätä julkisesti solidaarisuudenosoituksena niille, joilla ei ole yhteiskunnan tarjoamaa koulutusta ja toimeentuloa eikä ihonvärin antamaa suojaa ja etuoikeutta".

Fredrika Biströmiä voinee hyvällä syyllä nimittää kantaaottavaksi ja feministiseksi taiteilijaksi. Hänen aikaisempiin projekteihinsa kuuluu esimerkiksi Megafån-taiteilijaryhmässä toteutettu Feministitapetti, Kaisaniemen puistossa kuvattu sarja Rape park, Wanktent-installaatio sekä kuvasarja X-front -housuista, joissa naiset voivat pissata seisaaltaan. Kysymykset tasa-arvosta ja tilankäytöstä tuntuvat toistuvan taiteilijan tuotannossa, ja 10.9. järjestetyn kerjäläisperformanssin voi nähdä osana tätä jatkumoa.

Eri nettimedioissa levitetyssä kutsussa Biström kehottaa "kerjäämään yhdessä, kun se vielä on laillista". Taiteilija kertoo halunneensa saada ihmiset miettimään suhdettaan kerjäämiseen ja köyhyyteen, esittää kysymyksiä ja herättää keskustelua. Tämä tavoite toteutuu ainakin paikan päällä: vieressäni istuva kommunisti puhuu jonkun ohikulkijan kanssa kaupungin asuntopolitiikan vaikutuksista, ja vähän matkan päässä polvillaan kerjäävä frakkipukuinen filosofi jaksaa väitellä hyökkäävästikin suhtautuvien ihmisten kanssa.

Vaikka Biströmin kutsussaan visioimia satoja helsinkiläisiä ei olekaan ilmaantunut kerjäämään, herättää joukkio silti melkoisesti huomiota. Jokainen ohikulkija joutuu miettimään suhteensa kerjääviin - katsoako vai ei, pitäisikö sanoa jotain, mitä? Itse olen yllättynyt positiivisten kommenttien määrästä. Varsinkin vanhemmat ihmiset pysähtyvät kertoakseen, että olemme hyvällä asialla. Huutelu jää lopulta vähiin, ja monet niistäkin, jotka eivät sano mitään, nyökyttelevät hyväksyvästi luettuaan kylttini. Myös omat ajatukseni kerjäämisen suhteen selkeytyvät - ymmärrän, että rasistisessa yhteiskunnassa valkoinen ihminen saa vaikka kerjätä, ja selkääntaputtelua tulee silti.

Performanssia voisi kritisoida siitä, että se saattaa näyttäytyä jonkinlaisena elämyshakuisuutena: tässä me hyvässä asemassa olevat nyt istumme kokeilemassa kerjäämistä, kun kyllästymme, lähdemme kotiin. Kritiikki voi olla osin oikeutettuakin, mutta olisiko parempi istua kotona sekin aika? Taiteen tehtäviin kuuluu kyseenalaistaa, provosoida ja herättää keskustelua, eikä keskustelua syntyisi jos kaikki olisivat jo valmiiksi samaa mieltä.

Biström nostaa tärkeän asian tapetille ottaessaan osaa lähinnä kaupungin virkamiesten ja virkavallan dominoimaan kerjäämiskeskusteluun, joka tuntuu olevan monessa mielessä sama asia kuin keskustelu Itä-Euroopasta tulleista romaneista. Sormeillessani kotimatkalla taskussani olevaa kahden tunnin kerjäämisen saalista, yhtä euroa ja seitsemääkymmentäyhtä senttiä, mietin tänä aikana konkretisoitunutta etuoikeuttani: oikeutta tehdä yhteiskunnallisista epäkohdista taidetta. Parinkymmenen kerjäävän suomalaisen ryhmä on performanssi, mutta muutaman kymmenen kerjäävän romanin ryhmä on "romaniongelma".