Ainakaan niiden ei tarvitse tarjota rajattomia mahdollisuuksia kokemuslähtöisille minä-määritelmille, kirjoittaa Jaakko Kilpeläinen Journalistin kolumnissaan. Kilpeläinen tietää, että toimittajan pitää ajatella yleisöä.
Jäin tässä miettimään, että mikähän se sitten olisi se journalismin - jota tiedotusvälineet ainakin toivottavasti edes toisinaan edustavat - tehtävä? Tiedonvälitys tuli ensimmäisenä mieleen. Toki se voi olla haastavaa, jos pitää ajatella yleisöä, joka ei oletettavasti ymmärrä mitään muuta kuin jo tietämänsä asiat. Eikä välttämättä niitäkään, jos liian vaikeasti puhutaan. Vai onko sittenkin kysymys itse journalistin laiskuudesta?
Setan toimittajaopas (pdf), johon Kilpeläinen viittaa muttei viitsinyt linkata, on itse asiassa paras koskaan lukemani suomen- ja selkokielinen yleisesitys sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä ja näihin liittyvistä käsitteistä ja terminologiasta. Oppaassa kehotetaan toimittajaa avaamaan käyttämiään vierasperäisiä käsitteitä, kuten Kilpeläisen ilmeisesti vierastamaa lhbtiq-lyhennettä. Tämä jää kuitenkin kolumnissa mainitsematta ja lyhenne avaamatta - ehkä olisivat olleet yleisölle liian vaikeita tajuta. Mitäpä sitä turhaan otsikkoaan selittämään.
Kenties Setan olisi pitänyt toimittajaoppaassaan korostaa enemmän sitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät vain ole lehtijuttujen aiheena; me luemme itsekin lehtiä. Yleisöä ajattelevalta toimittajalta jäi tämä osa yleisöstä nyt huomioimatta. Ehkä kannattaisi lukaista toimittajaoppaan teksti normatiivisuudesta vielä kerran läpi, tällä kertaa ajatuksen kanssa.
Kilpeläistä huolettaa, että toimittaja joutuu valitsemaan jonkin vierasperäisen ja vakiintumattoman uudiskäsitteen ymmärrettävyyden kustannuksella. Median tehtävä on tuoda ihmisille informaatiota myös sellaisista asioista, joista he eivät vielä kaikkea tiedä, ja tästä kieltäytyminen on varsin laiskaa journalismia. Lisäksi on syytä muistaa, että haastateltavia voidaan kutsua kunnioittavasti vakiintuneillakin ilmauksilla. Usein riittäisi vain turhan ja/tai virheellisen tiedon jättäminen pois artikkelista. Tämä on periaatteessa journalismin perusvaatimuksia, muttei useinkaan toteudu käytännössä, kun puhutaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
perjantai 1. helmikuuta 2013
Mikä on ääriliike?
Ääriliikkeiden yhteenotot eivät tule yllätyksenä, tietää Supo nyt. Vielä vähän aikaa sitten sama lafka oli kuitenkin sitä mieltä, että Suomen poliittiset ääriliikkeet ovat pieniä ja maltillisia. (Tekisi mieli kysyä jo tässä, eikö "maltillinen ääriliike" ole jonkin sortin paradoksi, mutta palataan siihen myöhemmin.) Merkillepantavaa viime päivien uutisoinnissa on ollut poliisin haluttomuus nimetä hyökkäävää osapuolta (tai edes puhua "hyökkäyksestä" eikä "tilanteesta" tai "tapahtumasta") sekä vihjailla, että ehkä tässä olikin kysymys suunnitellusta yhteenotosta. Sisäministeri Räsänen kantaa kortensa kekoon kehottamalla lopettamaan ajattelun, anteeksi, "olemaan tekemättä pidemmälle meneviä johtopäätöksiä". Poliisi ei halua ottaa kantaa motiiveihin, mutta sisäministerinkin mukaan "ääriliikkeitä on sisäministeriössä seurattu".
Mutta mitä ne ääriliikkeet nyt sitten ovat? Äären lisäksi puhutaan poliittisen kentän laidalla tai, harvemmin, reunoilla olevista toimijoista. Näistä sanoista tulee konkreettisesti mieleen putoamisen mahdollisuus - turvallisempaa olisi kai olla tukevasti keskellä - ja se, että ikävästi sieltä laidoilta käsin yhteistä venettä keikutellaan. Elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa ihmiset eivät todellakaan istu samassa veneessä. Tuloerot kasvavat Suomessa nopeammin kuin useimmissa muissa maissa ja ovat jo suuremmat kuin muissa Pohjoismaissa. Sekä maahanmuuttajat että Suomessa syntyneet kohtaavat jatkuvaa rasismia. Osa ihmisistä kohtaa syrjintää, myös institutionaalista, epänormatiivisen sukupuolensa vuoksi. Seksuaalinen tasavertaisuus on edelleen vain etäinen ihanne. Joidenkin ihmisten silmissä leimautuu äärilaidan toimijaksi ihan vain puhuessaan näistä asioista, terveisin nimimerkki Kokemusta on.
Joidenkin mielestä ääriliikkeen tekevät äärimmäiset päämäärät - esimerkiksi halu kaataa "vallitseva yhteiskuntajärjestys", mikä tarkoittanee useimmiten valtiomuotoa. Myös naisten äänioikeus oli aikanaan äärimmäinen päämäärä, ja sen puolustajat kävivät ainakin omaisuuden kimppuun. Yhdestä näkökulmasta omaisuutta turmelivat, tai ainakin hävittivät, orjia vapauttaneet (ääri)liikkeet Yhdysvalloissa, ja samaa tekevät nykyään Eläinten vapautusrintaman nimissä toimivat. Äärimmäisten keinojen käyttäminen on toinen mahdollinen määritelmä ääriliikkeille, ja joidenkin mielestä omaisuusrikos on ihan samalla tapaa rikos kuin henkirikoskin ja ääriliikkeeksi pääsee, jos on valmis rikkomaan lakia. Toisten mielestä ääriliikkeiden täytyy, määritelmän täyttääkseen, olla valmiita käyttämään ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja terroria.
Mutta ehkä vastausta ei edes pitäisi etsiä sieltä reunoilta, niiden äärimmäisten toimijoiden tekosista. Onhan Suomi tunnetusti yhteiskunta, jossa koko kansa haluaa samaa asiaa - mikä se nyt sitten milloinkin sattuu olemaan. Täällä kaikki haluavat tehdä viikot työtä ja istua viikonloppuisin kännissä saunassa. Täältä ulkomaille lähtiessään kaikki kaipaavat ruisleipää ja salmiakkia. Täällä on tasa-arvo saavutettu ja mennyt jo liian pitkällekin. Täällä... no ehkä tajusitte jo. Täällä ei ole ihan hirveän vaikeaa olla radikaalisti eri mieltä kuin muut. Termi "ääriliike" taitaakin kertoa paljon enemmän käyttäjästään kuin kuvailun kohteesta.
Koska, myös tunnetusti, suuntia sieltä poliittisen kentän keskiöstä poispäin on olemassa kaksi, pitää kaiken tasapuolisuuden nimissä äärioikeistosta puhuttessa mainita myös äärivasemmisto. Äärivasemmistoon lukeutunee poliisin, Perussuomalaisten, hommafoorumilaisten ja muitten viisastelijoiden mielestä esimerkiksi silloin, kun sattuu puhumaan kirjoittamastaan kirjasta kirjastossa. Tai olemaan kuuntelemassa, kun joku toinen puhuu.
Omasta mielestäni Suomessa on, ihan oikeasti, perusteltua puhua vain äärioikeistosta. Täältä löytyy useita oikeistolaisia tahoja, jotka ovat valmiita laittomin ja väkivaltaisin keinoin ja yksilöiden kimppuun käyden edistämään omaa poliittista päämääräänsä. Näistä Kansallisen Vastarinnan tavoitteena on viime kädessä perustaa oma, etnisesti "puhdas" Pohjoinen valtakunta. Tämä ei ole mitään leikkiä.
Mutta mitä ne ääriliikkeet nyt sitten ovat? Äären lisäksi puhutaan poliittisen kentän laidalla tai, harvemmin, reunoilla olevista toimijoista. Näistä sanoista tulee konkreettisesti mieleen putoamisen mahdollisuus - turvallisempaa olisi kai olla tukevasti keskellä - ja se, että ikävästi sieltä laidoilta käsin yhteistä venettä keikutellaan. Elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa ihmiset eivät todellakaan istu samassa veneessä. Tuloerot kasvavat Suomessa nopeammin kuin useimmissa muissa maissa ja ovat jo suuremmat kuin muissa Pohjoismaissa. Sekä maahanmuuttajat että Suomessa syntyneet kohtaavat jatkuvaa rasismia. Osa ihmisistä kohtaa syrjintää, myös institutionaalista, epänormatiivisen sukupuolensa vuoksi. Seksuaalinen tasavertaisuus on edelleen vain etäinen ihanne. Joidenkin ihmisten silmissä leimautuu äärilaidan toimijaksi ihan vain puhuessaan näistä asioista, terveisin nimimerkki Kokemusta on.
Joidenkin mielestä ääriliikkeen tekevät äärimmäiset päämäärät - esimerkiksi halu kaataa "vallitseva yhteiskuntajärjestys", mikä tarkoittanee useimmiten valtiomuotoa. Myös naisten äänioikeus oli aikanaan äärimmäinen päämäärä, ja sen puolustajat kävivät ainakin omaisuuden kimppuun. Yhdestä näkökulmasta omaisuutta turmelivat, tai ainakin hävittivät, orjia vapauttaneet (ääri)liikkeet Yhdysvalloissa, ja samaa tekevät nykyään Eläinten vapautusrintaman nimissä toimivat. Äärimmäisten keinojen käyttäminen on toinen mahdollinen määritelmä ääriliikkeille, ja joidenkin mielestä omaisuusrikos on ihan samalla tapaa rikos kuin henkirikoskin ja ääriliikkeeksi pääsee, jos on valmis rikkomaan lakia. Toisten mielestä ääriliikkeiden täytyy, määritelmän täyttääkseen, olla valmiita käyttämään ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja terroria.
Mutta ehkä vastausta ei edes pitäisi etsiä sieltä reunoilta, niiden äärimmäisten toimijoiden tekosista. Onhan Suomi tunnetusti yhteiskunta, jossa koko kansa haluaa samaa asiaa - mikä se nyt sitten milloinkin sattuu olemaan. Täällä kaikki haluavat tehdä viikot työtä ja istua viikonloppuisin kännissä saunassa. Täältä ulkomaille lähtiessään kaikki kaipaavat ruisleipää ja salmiakkia. Täällä on tasa-arvo saavutettu ja mennyt jo liian pitkällekin. Täällä... no ehkä tajusitte jo. Täällä ei ole ihan hirveän vaikeaa olla radikaalisti eri mieltä kuin muut. Termi "ääriliike" taitaakin kertoa paljon enemmän käyttäjästään kuin kuvailun kohteesta.
Koska, myös tunnetusti, suuntia sieltä poliittisen kentän keskiöstä poispäin on olemassa kaksi, pitää kaiken tasapuolisuuden nimissä äärioikeistosta puhuttessa mainita myös äärivasemmisto. Äärivasemmistoon lukeutunee poliisin, Perussuomalaisten, hommafoorumilaisten ja muitten viisastelijoiden mielestä esimerkiksi silloin, kun sattuu puhumaan kirjoittamastaan kirjasta kirjastossa. Tai olemaan kuuntelemassa, kun joku toinen puhuu.
Omasta mielestäni Suomessa on, ihan oikeasti, perusteltua puhua vain äärioikeistosta. Täältä löytyy useita oikeistolaisia tahoja, jotka ovat valmiita laittomin ja väkivaltaisin keinoin ja yksilöiden kimppuun käyden edistämään omaa poliittista päämääräänsä. Näistä Kansallisen Vastarinnan tavoitteena on viime kädessä perustaa oma, etnisesti "puhdas" Pohjoinen valtakunta. Tämä ei ole mitään leikkiä.
torstai 31. tammikuuta 2013
Natseja ja väkivaltaa
Toisinaan koen tarvetta viettää muutaman päivän menemättä laisinkaan
internettiin. Siksi tulenkin nyt vähän myöhässä tähän uusinpaan
natsikeskusteluun. Vallankumouksen hedelmiä summaa tapahtuman, jossa en ollut itse paikalla mutta useampi ystäväni oli. Lyhyesti: ilmeisesti patriootti.comin
aktivistit hyökkäsivät teräasein Jyväskylän kaupunginkirjaston
tilaisuuteen, jossa oli keskusteltiin suomalaisesta äärioikeistosta.
Aiheesta Dan Koivulaakson (joka itse sai Oulun Pride-tapahtumassa kaasua kasvoilleen - aikaisemminhan Kansallisen vastarinnan aktivistit olivat kunnostautuneet Helsinki Prideen tehdyssä kaasuiskussa)
kanssa kirjan kirjoittaneet Li Andersson ja Mikael Brunila olivat
paikalla keskustelemassa. Kuuleman mukaan kaksi kolmesta hyökkääjästä on
tunnistettu ja kuuluu patriootteihin, mutta mitään virallista
tiedotusta aiheesta en ole vielä nähnyt. Katsotaan miten asia edistyy.
Itse iskun lisäksi haluan kiinnittää huomiota myös siihen, miten iskusta, sen tekijöistä ja heidän hengenheimolaisistaan puhutaan, sekä siihen, mitkä nähdään keinoiksi vastustaa tällaista ilmapiiriä. Olen itse anarkisti, mikä minulle tarkoittaa kaikenlaisen ylivallan, myös väkivallan, vastustamista ja pyrkimystä yhteiskuntaan, jossa valta tunnustetaan kaikissa suhteissa läsnäolevaksi asiaksi, ja rakenteellista ja keskitettyä valtaa pyritään purkamaan ja analysoimaan. En usko mihinkään vallankumouksen jälkeiseen utopiaan vaan siihen, että jatkuvasti työskentelemällä ja vallitsevia olosuhteita haastamalla ja muuttamalla voidaan luoda ympäristö, jossa sortoa on yhä vähemmän. Minulle on tärkeää ymmärtää ympärilläni olevia ilmiöitä ja niiden syitä, sillä koen sen ainoaksi mahdollisuudeksi vaikuttaa niiden ilmenemiseen.
Anarkisteista ja (muustakin) vasemmistosta löytyy kuitenkin myös niitä, jotka ovat nyt julistamassa sotaa natseja vastaan ja ideoimassa natsintappamispäiviä. En usko näiden ajatusten kantavan käytännössä kovinkaan pitkälle varsinkaan lähiaikoina, mutta uskon että jos väkivaltaiseen retoriikkaan ei puututa, siitä seuraa pikkuhiljaa kasvavaa väkivaltaa - aivan samalla tavalla kuin viime vuosina varsinkin Perussuomalaisten Suomen Sisu -siiven "maahanmuuttokriittinen" retoriikka on tehnyt tilaa yhä rasistisemmille puheille ja teoille. Minun näkökulmastani tässä ei ole järkevää koettaa todistaa, kuka on oikeassa (ja siksi oikeutettu käyttämään väkivaltaa), vaan puhua yleisestä väkivaltaa ihannoivasta ja sen hyväksyvästä asenteesta, joka lävistää myös koko valtakulttuurin. Jos anarkistit omaksuvat natsien käyttämän sota- ja taisteluretoriikan, ollaan jo niinsanotusti tappion tiellä, sillä sodan käyminen vaatii viholliskuvien rakentamista.
En suinkaan tarkoita, että hyväksyisin Jyväskylässä tehdyn iskun tai että ajattelisin ettei sellaiselle pidä tehdä mitään. Päinvastoin. Suuri osa ongelmaa on nimenomaan hiljaa pysyminen tai se, että väkivaltaa puolustellaan ("Kai sitä nyt tulee turpiin jos menee sörkkimään tällaista aihetta ja haukkuu natseja") tai vähätellään (Jyväskylän kirjastotoimenjohtaja Seija Laitinen-Kuisma kutsuu tapahtunutta "joukkotappeluksi", ei siis aseelliseksi hyökkäykseksi). Tällaisella kielenkäytöllä rakennetaan kuvaa siitä, että kaikki paikalla olleet ovat jollakin tapaa syyllisiä tilanteeseen. Sama logiikka pelaa myös muualla turpiinsa saaneille puhuttaessa: "No miksi se sua löi?" kysytään, koska oletetaan väkivallan olevan jollain tapaa oikeutettua, kun perusteluja on riittävän paljon. Väärän värinen tukka ei välttämättä ole riittävä perustelu, mutta jo ärsyttävä käytös alkaa monien mielestä ollakin.
Viholliskuvien rakentamisella tarkoitan epärealistista, yksioikoista ja jopa demonisoitua kuvaa. Natsien (pidän erittäin perusteltuna käyttää kyseistä ilmausta tässä yhteydessä, sillä patriootit määrittelevät itse itsensä kansallissosialisteiksi ja ihailevat Hitleriä) demonisointia olen sivunnut aikaisemminkin. On helppo leimata natsit jonkinlaisen äärimmäisen pahan edustajiksi tai toisaalta onnettomiksi luusereiksi ja paska-aivoiksi - ja kieltämättä näiden tyyppien peesaajaporukka tuntuu välillä ihan itsekin antavan aihetta näihin tulkintoihin. Moraalinen pohja putoaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun aletaan ajatella että on oikeutettua tappaa tai pahoinpidellä joku siksi että tämä on natsi, väärää mieltä asioista tai muuten vain kusipää. Sanonpa tämän nyt vielä selkeämmin: se ei ole koskaan oikeutettua. Tappaminen on väärin, pahoinpitely ja toisen tarkoituksellinen vahingoittaminen on väärin. Piste. Oli sen kohde kuka tahansa ja oli hän tehnyt mitä tahansa.
Minä en ole sitä mieltä, että tarkoitus pyhittää keinot. Mielestäni keinot väistämättä muokkaavat sekä päämäärää että lopputulosta (jotka muuten varsin usein ovat ihan eri asioita). Siksi en usko, että voimme pyrkiä väkivallattomaan ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan käyttämällä väkivaltaa. Siksi uskon, että jokaiseen tilanteeseen on pyrittävä löytämään ihanteellinen ratkaisu, ja kun se ei onnistu, on virheistä opittava ja mietittävä yhä uudelleen ja uudelleen ihanteellisia ratkaisuja.
Kansallinen vastarintaliike pyrkii hallitsemaan pelolla. Meidän, jotka haluamme vastustaa tätä, tulisi pyrkiä avoimuuteen, keskustelun, tiedon ja tasa-arvoistavien käytäntöjen lisäämiseen, ei vastaamaan väkivaltaan väkivallalla. Pahimmillaan osapuolten välille syntyy kostoiskujen kierre, molemmat perustavat omat machoilevat katupartionsa ja tappelemisesta tulee epämääräisellä aatteella perusteltu elämystenhakuharrastus muillekin kuin vastarintaliikkeen aktivisteille. Väkivaltaa korostava antifasismi karkottaa sellaisia toimijoita, jotka eivät halua väkivaltaa käyttää. Usein väkivallattomuuden korostaminen arvotetaan huonommaksi ja tehottomammaksi toimintatavaksi - tosin Suomessa väkivaltaiset yhteenotot natsien ja antifasistien välillä ovat olleet pieniä ja harvinaisia. Väkivaltainen kuvasto hallitsee.
Maskuliinisuutta on perinteisesti rakennettu väkivallalla ja miesvaltaisuus on merkillepantava piirre monissa, väittäisin jopa että useimmissa, poliittisissa toimintaympäristöissä. Miesvaltaisuudella en tarkoita suoraan osallistujien ja toimijoiden sukupuolijakaumaa - vaikka sekin on usein epätasainen - vaan myös vaikkapa sitä, että miehet puhuvat useammin, enemmän ja kovempaan ääneen. Ja aika monien mielestä myös uskottavammin. Tämä ajatus ei suinkaan ole vieras anarkistipiireissäkään. Usein toimijan on, sukupuolesta riippumatta, pyrittävä omaksumaan tietyt perinteisen maskuliiniset toimintatavat ja -mallit: kuten nyt esimerkkinä käytetty voiman ja väkivallan ihannointi ja uhoaminen tai tietynlainen fyysisyys - ympäristöstä riippuen vaikkapa kännissä oleminen, kamppailulajien harrastaminen tai maskuliininen ulkoasu. Mielestäni väkivallan ihannointi ja hyväksyminen on kytköksissä siihen, millaisia ja kuinka moninaisia rooleja ja sukupuolen toteuttamista ihmisille sallitaan. Roolien ja olemisen tapojen monipuolistuessa kontrollin mahdollisuus vähenee - enää ei voi käydä sen yhden tietyn ryhmästä erottuvan kimppun. Siksi väkivaltaa vastustavien tulisi vastustaa myös näennäisen väkivallattomia tapoja puuttua muiden kehoon ja olemiseen. Kansallissosialistit varaavat naisille "arvokkaan" roolin synnyttäjinä, hoivaajina ja (rodun) jatkuvuuden ylläpitäjinä mutta hyökkäävät väkivalloin muiden muassa niitä naisia kohtaan, jotka mieluummin elävät omalla tavallaan. Anarkistit ja vasemmisto eivät ole samalla tavalla asettamassa naisia tiukkaan muottiin, mutta sovinistiset vitsit, naiserityisten ongelmien vähättely ja esimerkiksi homojen ja sukupuolivähemmistöjen dissaaminen tai täydellinen näkymättömyys ei ole mitenkään harvinaista.
Ýhteispohjoismaisen kansallisen(sic) vastarintaliikkeen edustajan mukaan miesten tehtävä olisi puolustaa kansaansa ja kasvattaa pojistaan kunniallisia miehiä. Tämä herättääkin, mielestäni varsin oleellisen, kysymyksen siitä, miten natsiksi tullaan? En nimittäin usko, että se olisi suoraa seurausta jostakin synnynnäisestä pahuudesta ja empatiakyvyttömyydestä, tai muutoin ihmisen olemuksellinen ja väistämätön ominaisuus. Mielestäni on tärkeää pyrkiä ymmärtämään sitä kasvu- ja asenneympäristöä, jossa kansallissosialismi tai muut yhden ryhmän etua muiden kustannuksella vartioivat ideologiat itävät. Jos haluamme päästä eroon fasismista, rasismista ja muusta syrjinnästä, on ymmärrettävä olosuhteita, joissa ne syntyvät, ja pyrittävä muuttamaan niitä. Ongelma on rakenteellinen, kyse ei ole viallisista yksilöistä.
Hauskana (paremman sanan puutteessa) yksityiskohtana muuten se, että "rasisti" on jo natseillekin negatiivinen sana. Natsien haukkuminen on rasistista, juutalaiset ovat rasisteja, mustat ovat rasisteja. Eri natsijärjestöihin kuuluvat vakuuttelevat kilpaa Perussuomalaisten kanssa, etteivät missään nimessä ole rasisteja. Hommafoorumilta napatusta kuvankaappauksesta päätellen myös syrjintä on heidänkin mielestään ikävää ja väärin - tosin ymmärtääkseni vain silloin, kun se kohdistuu heidän omaan porukkaansa. Tällaisen rasismin- ja syrjinnänvastaisen kielenkäytön omaksuminen kertoo kuitenkin jostakin. Sen voisi toki nähdä antirasistisen ajatustavan voittokulkuna, kun jopa äärioikeiston on tunnustettava, että rasismi on huono asia. Tämä olisi kuitenkin naiivia, sillä saman mukamas-rasisminvastaisen puheen suojissa nousee yhä tiukempia rasistisia, anteeksi maahanmuuttokriittisiä, kannanottoja, jotka puolestaan raivaavat tilaa rasistiselle toiminnalle. Ja siinä sivussa myös iskuille ja uhkailulle, jotka kohdistuvat ihmisiin joiden nähdään jollakin tapaa uhkaavan natsien rotupuhdasta kansallissosialistista heteroydinperheiden kansoittamaa ihanneyhteiskuntaa: "multikulturalisteihin", vasemmistoon, sukupuoli- ja seksuaalinormeista poikkeaviin, maahanmuuton tutkijoihin.
Itse iskun lisäksi haluan kiinnittää huomiota myös siihen, miten iskusta, sen tekijöistä ja heidän hengenheimolaisistaan puhutaan, sekä siihen, mitkä nähdään keinoiksi vastustaa tällaista ilmapiiriä. Olen itse anarkisti, mikä minulle tarkoittaa kaikenlaisen ylivallan, myös väkivallan, vastustamista ja pyrkimystä yhteiskuntaan, jossa valta tunnustetaan kaikissa suhteissa läsnäolevaksi asiaksi, ja rakenteellista ja keskitettyä valtaa pyritään purkamaan ja analysoimaan. En usko mihinkään vallankumouksen jälkeiseen utopiaan vaan siihen, että jatkuvasti työskentelemällä ja vallitsevia olosuhteita haastamalla ja muuttamalla voidaan luoda ympäristö, jossa sortoa on yhä vähemmän. Minulle on tärkeää ymmärtää ympärilläni olevia ilmiöitä ja niiden syitä, sillä koen sen ainoaksi mahdollisuudeksi vaikuttaa niiden ilmenemiseen.
Anarkisteista ja (muustakin) vasemmistosta löytyy kuitenkin myös niitä, jotka ovat nyt julistamassa sotaa natseja vastaan ja ideoimassa natsintappamispäiviä. En usko näiden ajatusten kantavan käytännössä kovinkaan pitkälle varsinkaan lähiaikoina, mutta uskon että jos väkivaltaiseen retoriikkaan ei puututa, siitä seuraa pikkuhiljaa kasvavaa väkivaltaa - aivan samalla tavalla kuin viime vuosina varsinkin Perussuomalaisten Suomen Sisu -siiven "maahanmuuttokriittinen" retoriikka on tehnyt tilaa yhä rasistisemmille puheille ja teoille. Minun näkökulmastani tässä ei ole järkevää koettaa todistaa, kuka on oikeassa (ja siksi oikeutettu käyttämään väkivaltaa), vaan puhua yleisestä väkivaltaa ihannoivasta ja sen hyväksyvästä asenteesta, joka lävistää myös koko valtakulttuurin. Jos anarkistit omaksuvat natsien käyttämän sota- ja taisteluretoriikan, ollaan jo niinsanotusti tappion tiellä, sillä sodan käyminen vaatii viholliskuvien rakentamista.
En suinkaan tarkoita, että hyväksyisin Jyväskylässä tehdyn iskun tai että ajattelisin ettei sellaiselle pidä tehdä mitään. Päinvastoin. Suuri osa ongelmaa on nimenomaan hiljaa pysyminen tai se, että väkivaltaa puolustellaan ("Kai sitä nyt tulee turpiin jos menee sörkkimään tällaista aihetta ja haukkuu natseja") tai vähätellään (Jyväskylän kirjastotoimenjohtaja Seija Laitinen-Kuisma kutsuu tapahtunutta "joukkotappeluksi", ei siis aseelliseksi hyökkäykseksi). Tällaisella kielenkäytöllä rakennetaan kuvaa siitä, että kaikki paikalla olleet ovat jollakin tapaa syyllisiä tilanteeseen. Sama logiikka pelaa myös muualla turpiinsa saaneille puhuttaessa: "No miksi se sua löi?" kysytään, koska oletetaan väkivallan olevan jollain tapaa oikeutettua, kun perusteluja on riittävän paljon. Väärän värinen tukka ei välttämättä ole riittävä perustelu, mutta jo ärsyttävä käytös alkaa monien mielestä ollakin.
Viholliskuvien rakentamisella tarkoitan epärealistista, yksioikoista ja jopa demonisoitua kuvaa. Natsien (pidän erittäin perusteltuna käyttää kyseistä ilmausta tässä yhteydessä, sillä patriootit määrittelevät itse itsensä kansallissosialisteiksi ja ihailevat Hitleriä) demonisointia olen sivunnut aikaisemminkin. On helppo leimata natsit jonkinlaisen äärimmäisen pahan edustajiksi tai toisaalta onnettomiksi luusereiksi ja paska-aivoiksi - ja kieltämättä näiden tyyppien peesaajaporukka tuntuu välillä ihan itsekin antavan aihetta näihin tulkintoihin. Moraalinen pohja putoaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun aletaan ajatella että on oikeutettua tappaa tai pahoinpidellä joku siksi että tämä on natsi, väärää mieltä asioista tai muuten vain kusipää. Sanonpa tämän nyt vielä selkeämmin: se ei ole koskaan oikeutettua. Tappaminen on väärin, pahoinpitely ja toisen tarkoituksellinen vahingoittaminen on väärin. Piste. Oli sen kohde kuka tahansa ja oli hän tehnyt mitä tahansa.
Minä en ole sitä mieltä, että tarkoitus pyhittää keinot. Mielestäni keinot väistämättä muokkaavat sekä päämäärää että lopputulosta (jotka muuten varsin usein ovat ihan eri asioita). Siksi en usko, että voimme pyrkiä väkivallattomaan ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan käyttämällä väkivaltaa. Siksi uskon, että jokaiseen tilanteeseen on pyrittävä löytämään ihanteellinen ratkaisu, ja kun se ei onnistu, on virheistä opittava ja mietittävä yhä uudelleen ja uudelleen ihanteellisia ratkaisuja.
Kansallinen vastarintaliike pyrkii hallitsemaan pelolla. Meidän, jotka haluamme vastustaa tätä, tulisi pyrkiä avoimuuteen, keskustelun, tiedon ja tasa-arvoistavien käytäntöjen lisäämiseen, ei vastaamaan väkivaltaan väkivallalla. Pahimmillaan osapuolten välille syntyy kostoiskujen kierre, molemmat perustavat omat machoilevat katupartionsa ja tappelemisesta tulee epämääräisellä aatteella perusteltu elämystenhakuharrastus muillekin kuin vastarintaliikkeen aktivisteille. Väkivaltaa korostava antifasismi karkottaa sellaisia toimijoita, jotka eivät halua väkivaltaa käyttää. Usein väkivallattomuuden korostaminen arvotetaan huonommaksi ja tehottomammaksi toimintatavaksi - tosin Suomessa väkivaltaiset yhteenotot natsien ja antifasistien välillä ovat olleet pieniä ja harvinaisia. Väkivaltainen kuvasto hallitsee.
Maskuliinisuutta on perinteisesti rakennettu väkivallalla ja miesvaltaisuus on merkillepantava piirre monissa, väittäisin jopa että useimmissa, poliittisissa toimintaympäristöissä. Miesvaltaisuudella en tarkoita suoraan osallistujien ja toimijoiden sukupuolijakaumaa - vaikka sekin on usein epätasainen - vaan myös vaikkapa sitä, että miehet puhuvat useammin, enemmän ja kovempaan ääneen. Ja aika monien mielestä myös uskottavammin. Tämä ajatus ei suinkaan ole vieras anarkistipiireissäkään. Usein toimijan on, sukupuolesta riippumatta, pyrittävä omaksumaan tietyt perinteisen maskuliiniset toimintatavat ja -mallit: kuten nyt esimerkkinä käytetty voiman ja väkivallan ihannointi ja uhoaminen tai tietynlainen fyysisyys - ympäristöstä riippuen vaikkapa kännissä oleminen, kamppailulajien harrastaminen tai maskuliininen ulkoasu. Mielestäni väkivallan ihannointi ja hyväksyminen on kytköksissä siihen, millaisia ja kuinka moninaisia rooleja ja sukupuolen toteuttamista ihmisille sallitaan. Roolien ja olemisen tapojen monipuolistuessa kontrollin mahdollisuus vähenee - enää ei voi käydä sen yhden tietyn ryhmästä erottuvan kimppun. Siksi väkivaltaa vastustavien tulisi vastustaa myös näennäisen väkivallattomia tapoja puuttua muiden kehoon ja olemiseen. Kansallissosialistit varaavat naisille "arvokkaan" roolin synnyttäjinä, hoivaajina ja (rodun) jatkuvuuden ylläpitäjinä mutta hyökkäävät väkivalloin muiden muassa niitä naisia kohtaan, jotka mieluummin elävät omalla tavallaan. Anarkistit ja vasemmisto eivät ole samalla tavalla asettamassa naisia tiukkaan muottiin, mutta sovinistiset vitsit, naiserityisten ongelmien vähättely ja esimerkiksi homojen ja sukupuolivähemmistöjen dissaaminen tai täydellinen näkymättömyys ei ole mitenkään harvinaista.
Ýhteispohjoismaisen kansallisen(sic) vastarintaliikkeen edustajan mukaan miesten tehtävä olisi puolustaa kansaansa ja kasvattaa pojistaan kunniallisia miehiä. Tämä herättääkin, mielestäni varsin oleellisen, kysymyksen siitä, miten natsiksi tullaan? En nimittäin usko, että se olisi suoraa seurausta jostakin synnynnäisestä pahuudesta ja empatiakyvyttömyydestä, tai muutoin ihmisen olemuksellinen ja väistämätön ominaisuus. Mielestäni on tärkeää pyrkiä ymmärtämään sitä kasvu- ja asenneympäristöä, jossa kansallissosialismi tai muut yhden ryhmän etua muiden kustannuksella vartioivat ideologiat itävät. Jos haluamme päästä eroon fasismista, rasismista ja muusta syrjinnästä, on ymmärrettävä olosuhteita, joissa ne syntyvät, ja pyrittävä muuttamaan niitä. Ongelma on rakenteellinen, kyse ei ole viallisista yksilöistä.
Hauskana (paremman sanan puutteessa) yksityiskohtana muuten se, että "rasisti" on jo natseillekin negatiivinen sana. Natsien haukkuminen on rasistista, juutalaiset ovat rasisteja, mustat ovat rasisteja. Eri natsijärjestöihin kuuluvat vakuuttelevat kilpaa Perussuomalaisten kanssa, etteivät missään nimessä ole rasisteja. Hommafoorumilta napatusta kuvankaappauksesta päätellen myös syrjintä on heidänkin mielestään ikävää ja väärin - tosin ymmärtääkseni vain silloin, kun se kohdistuu heidän omaan porukkaansa. Tällaisen rasismin- ja syrjinnänvastaisen kielenkäytön omaksuminen kertoo kuitenkin jostakin. Sen voisi toki nähdä antirasistisen ajatustavan voittokulkuna, kun jopa äärioikeiston on tunnustettava, että rasismi on huono asia. Tämä olisi kuitenkin naiivia, sillä saman mukamas-rasisminvastaisen puheen suojissa nousee yhä tiukempia rasistisia, anteeksi maahanmuuttokriittisiä, kannanottoja, jotka puolestaan raivaavat tilaa rasistiselle toiminnalle. Ja siinä sivussa myös iskuille ja uhkailulle, jotka kohdistuvat ihmisiin joiden nähdään jollakin tapaa uhkaavan natsien rotupuhdasta kansallissosialistista heteroydinperheiden kansoittamaa ihanneyhteiskuntaa: "multikulturalisteihin", vasemmistoon, sukupuoli- ja seksuaalinormeista poikkeaviin, maahanmuuton tutkijoihin.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Natsikortti!
Jokainen, joka on koskaan osallistunut yhteenkään nettikeskusteluun, lienee kuullut natsikortista. Natsikortista puhuttaessa vedotaan usein Godwinin lakiin, joka ei kuitenkaan pidä sisällään sen kummempaa toteamusta kuin sen, että mitä kauemmin nettikeskustelu pysyy yllä, sitä todennäköisemmäksi käy, että joku mainitsee Hitlerin tai natsit. Kuten ylläolevasta kuvastakin huomaa, monien mielestä pelkkä natsien mainitseminen keskustelussa - ja yhä enenevässä määrin muussakin kuin netissä tapahtuvassa - tarkoittaa, että maininnan tehnyt osapuoli on hävinnyt väittelyn. Joissain tapauksissa mikä tahansa viittaus natseihin missä tahansa tilanteessa voidaan lukea natsikortiksi.
Varsinaisesti - joka nykymaailmassa tarkoittaa samaa kuin Wikipedian mukaan - "[n]atsikortti tarkoittaa epäasiallista Adolf Hitlerin tai natsien käyttämistä argumentoinnissa tai suoraan keskustelussa" (kursivointi omani). Tässäpä varsin tyylipuhdas esimerkki. Viittausta Hitleriin tai natseihin voidaan käyttää kanssakeskustelijoiden tai ideologisten vastustajien mustamaalaamiseen silloinkin, kun käsiteltävällä asialla ei ole mitään kiinnekohtaa näihin. Ongelmana on kuitenkin se, että natsikortista huudellaan silloinkin, kun natsien mainitseminen olisi aiheen kannalta varsin relevanttia; esimerkiksi puhuttaessa romanien joukkokarkotuksista - jolloin ainakin omasta mielestäni on varsin aiheellista puhua romanivainojen pitkistä ja vieläkin varsin rikkumattomista perinteistä Euroopassa, myös Natsi-Saksassa - tai Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta (tässä ja edellisessä linkissä natsikorttiviittaukset kommenteissa), jonka takana kaiken lisäksi oli natsijärjestön jäseniä.
Viime vuosina ja varsinkin edellisten eduskuntavaalien jälkeen on kovaan ääneen vaadittu, että asioista voitaisiin "puhua niiden oikeilla nimillä". Koska sanat ja käsitteet vähintäänkin yhtä lailla muokkaavat kuin kuvaavat tapaamme ajatella, "oikeista" sanoista on aika lailla erimielisyyttä. Tapa, jolla natsikortin - joka on saanut seurakseen rasismikortin lisäksi uusimman tulokkaan "vihapuhekortin" (Google-haku kysyy ystävällisesti, tarkoitinko sittenkin "vihapuhe korttia") - käytöstä syytellään, osoittaa että joistain asioista ei ole sallittua puhua millään tunnistettavilla nimillä.
Kun jopa hommaforumilaiset käyttävät "natsia" haukkumasanana, on pakko miettiä, mitä koko sana nykyisessä kielenkäytössä tarkoittaa. Populaarikulttuurissa, kuten esimerkiksi Hellboy-elokuvassa ja -sarjakuvissa, natseista on tehty suorastaan myyttisen ja epäinhimillisen pahan edustajia. Tällainen lähestymistapa luo harhan siitä, että natsien teot olisivat historiassa ainutkertaisia eivätkä voisi enää toistua. Tältä pohjalta voidaan sitten ajatella, että natsiksi nimittäminen - "[huomioiden] Kolmannen valtakunnan politiikka ja sen tekemät rikokset ihmisyyttä vastaan - ... osoittaa täydellistä suhteellisuudentajun puutetta ja [että] sen esittäjä on todennäköisesti kykenemätön käymään vakavastiotettavaa poliittista keskustelua". Melkoinen johtopäätös, jolla peitetään varsin tehokkaasti se, että Natsi-Saksan kansalaisetkin olivat loppujen lopuksi ihan tavallisia ihmisiä, eivät mitään paholaisia. Leif Sundström esittää kirjansa Fasismi esipuheessa Juan J. Linzin ajatuksen siitä, että "autoritaaristen (ja fasististen) yhteiskuntien yhteydessä olisi ideologioiden sijasta parempi puhua mentaliteeteista, jotka kollektiivisinakin ovat enemmän emotionaalisia asenteita ja tunteita kuin intellektuaalisia ajatusjärjestelmiä". Voitaneen hyvin yleistää, että vieraan pelkoa on esiintynyt kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa - eikä sen lisäksi tarvita kovin montaa muuta asiaa, kun ollaan jo valmiita toteuttamaan, tai ainakin antamaan muiden toteuttaa, aivan samoja asioita kuin ne demonisoidut natsit. Jotta tällaista toimintaa voitaisiin estää ja ehkäistä, siitä on voitava puhua ilman keskustelukulttuuria, joka tekee natseihin viittaamisesta jo sinällään kohtalokkaan argumentaatiovirheen.
perjantai 21. lokakuuta 2011
ITE OOT!
Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Pirkko Saision HOMO!n. Toisin kuin kriitikot, en aio teeskennellä kirjoittavani jäsenneltyä ja perusteltua kritiikkiä, vaan voin rehellisesti kertoa nojaavani niihin epämääräisiin mielikuviin, joita väsyneisiin aivoihini jäi. Se onkin helpompaa kuin käsitellä esitystä kokonaisuutena, sillä puoliajan jälkeen se tuntui hajoavan melko epämääräiseksi haahuiluksi.
Näytelmän näkökulmahenkilö ("Nykyisin kirjailijoilla on näytelmissään tällaisia näkökulmahenkilöitä. Ennen ei ollut.") Veijo Teräs aloitti monista yhteyksistä varsin tutuksi käyneellä suvaitsevaisuuspuheella - tällä kertaa siitä, miten häntä ei häiritse jos joku nyt vaikka tanssii balettia, mutta hän ei sitä kyllä seuraa, mutta eihän siinä mitään pahaa ole, mutta nämä eivät ainakaan ole balettivaatteet, mutta jos joku sellaisiin haluaa pukeutua, vaikka tanssiessaan balettia, niin se on hänen oma asiansa, mutta minulle se ei kuulu enkä minä niin tee. Teräksen heitot tulivat jossain vaiheessa varsin lähelle omiakin kokemuksiani; Veijon ihmetellessä sitä, miksi hän "istuu terapiassa kun homot juoksevat vapaina", palasi omaan mieleen elävänä se, miten näytelmää vieressäni seuraava äitini olisi halunnut minulle sukupuolenkorjaushoitojen sijaan "terapiaa, joka tukisi alkuperäistä sukupuolta".
Veijo Teräs on naimisissa kristillisten kansanedustajan Hellevi Teräksen kanssa, ja on perheen pää, koska Hellevi niin haluaa. Kaikki varmaan arvannevatkin, kuka nahkaminihameeseen ja stay-up -sukkiin pukeutuneen Teräskän esikuvana on. Hellevi rakastaa homoja (muttei heidän tekojaan) ja etsii lehti-ilmoituksella homoystäviä, tos.tark., sillä on joskus tullut maininneeksi medialle tuntevansa sellaisia. Veijo sen sijaan vihaa homoja, mutta tuntee kummallista vetoa Hellevin kadulta pelastamaan Moritziin, joka saunan jälkeen peilaa itseään ja näyttää Michelangelon Davidilta. Moritzin eksyneen atleettinen olemus vetoaa koko näytelmän henkilökaartiin, joka Mikkelin (entistä) piispaa myöten itkee hänen peräänsä.
Moritz "kulkee katuja kuin maalaispoika niittyjä" ja kantaa mukanaan muistikirjaa, johon hänellä on tehtävänä kerätä Helleville aineistoa homoista, ja jonka taakse hän vetäytyy piiloon omilta haluiltaan. Hän törmää niin ikään itsensäkieltämisen kanssa painivaan Atikiin, mutta on lopulta heistä kahdesta ainoa, joka päästää halunsa valloilleen - ainakin teoriassa, rivien välissä ja muualla kuin entisten jääkiekkotovereidensa edessä. Näiden nähden Moritz, huolimatta aiemmasta raamatullisesta lupauksestaan olla enää koskaan kieltämättä itseään, suutelee eräänlaista adoptiosiskoaan Rebekka Terästä. Moritziin myös ihastunut Rebekka on aiemmin joutunut mainitun jääkiekkojoukkueen joukkoraiskaamaksi, ja joutuu nyt Rebekan tunteista tietoisen Moritzin hyväksikäyttämäksi, kun tämä pakenee uhkaavaa pahoinpitelyä heteronormin suojaavaan puristukseen. Rebekka nuolee haavansa yksin, eikä lopussakaan pääse eroon Moritzista ja tämän maailmasta, vaan päätyy YK:n osoittamana rauhanneuvottelijana sovittelemaan Moritzin perustaman Homolandian ja Atikin kokoaman Koranian välisiä erimielisyyksiä.
HOMO!a mainostetaan anarkistisena musiikkifarssina, mutta on vaikea hahmottaa, mitä anarkistista on siinä, että yhä uudelleen toistettavaksi ihanteeksi nostetaan se, että heteron sijaan "homon pomo on toinen homo". Tämä "outojen ooppera" on selvästi suunnattu heteroyleisölle, jota puhutellaan väliin konkreettisesti kasvot suoraan yleisöön suunnattuna, ja välillä esimerkiksi homojen normaaliutta puolustavan Rebekan kautta. "Mitä jos ei olekaan?" on toki tärkeä kysymys puolestapuhujalle, joka näkee homorakkauden täysin samanlaisena kuin heterorakkauden. "Puolustatko sä mua vielä jos haluan joka ilta eri miehen?". On harmi että tämä rakkaus- ja perhepuhetta ja -perusteluita kyseenalaistava kohtaus kestää vain vähän aikaa, eikä sen henki kanssa näytelmässä sen pidemmälle. Lopussa palataan siihen samaan eetokseen, joka nostaa rakkauden oleellisimmaksi asiaksi homoseksuaalisuudessa.
Juuri tähän rakkauteen ja normaaliuteen tukeutuvaan puolustusretoriikkaan olisi HOMO!ssa voinut tehdä isojakin koloja. Esimerkiksi SETAa on kritisoitu (ainakin omassa tuttavapiirissäni) paljonkin sen viime vuosien pyrkimyksestä esittää homoseksuaalisuus lähinnä kunniallisen keskiluokkaisen (lesbo)perheen kautta. Kuten täällä osuvasti todettiin, lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuus on esittelykelpoista, kunhan unohdetaan häiritsevä homostelu ja seksuaalisuus, ja palautetaan se vaikkapa Hellevi Teräksen tavoin "todella kauniiseen kristallikruunuun". Vaikka näytelmän homot esittävätkin kysymyksen siitä, miksi vain samanlaisuus olisi oikein ja hyväksyttävää ja julistautuvat erilaisiksi, viimeisen sanan saa kuitenkin näkökulmahenkilönä Veijo Teräs, joka "varmaan haluis" että "oispa jossakin maa, jossa kaikki saa rakastaa ketä itse haluaa". Tätä hoilataan toisteisesti sen verran monta kertaa, ettei voi olla menemättä perille, että tämä on nyt se varsinainen moraalinen kannanotto ja loppukaneetti.
Pelkkään rakkauteen vetoamalla kuitenkin pelataan helposti juuri niiden vastustajien pussiin, jotka puhuvat rakkaudesta mutta tuomitsevat teot. Ei Hellevilläkään ole mitään homojen rakkautta vastaan, hänhän rakastaa näitä itsekin, kunhan vain eivät toteuta homouttaan - siis suorita seksuaalisia tekoja. On ymmärrettävää, ettei monikaan yksilö halua seksuaalisuutensa joutuvan yleiseen tarkkailuun, julkisesti leviteltäväksi ja arvostelun ja arvottamisen kohteeksi - mutta fakta on, että (hetero)normista poikkeava seksuaalisuus joutuu tuomiolle, eikä asia muutu miksikään vaikenemalla.
Näytelmän näkökulmahenkilö ("Nykyisin kirjailijoilla on näytelmissään tällaisia näkökulmahenkilöitä. Ennen ei ollut.") Veijo Teräs aloitti monista yhteyksistä varsin tutuksi käyneellä suvaitsevaisuuspuheella - tällä kertaa siitä, miten häntä ei häiritse jos joku nyt vaikka tanssii balettia, mutta hän ei sitä kyllä seuraa, mutta eihän siinä mitään pahaa ole, mutta nämä eivät ainakaan ole balettivaatteet, mutta jos joku sellaisiin haluaa pukeutua, vaikka tanssiessaan balettia, niin se on hänen oma asiansa, mutta minulle se ei kuulu enkä minä niin tee. Teräksen heitot tulivat jossain vaiheessa varsin lähelle omiakin kokemuksiani; Veijon ihmetellessä sitä, miksi hän "istuu terapiassa kun homot juoksevat vapaina", palasi omaan mieleen elävänä se, miten näytelmää vieressäni seuraava äitini olisi halunnut minulle sukupuolenkorjaushoitojen sijaan "terapiaa, joka tukisi alkuperäistä sukupuolta".
Veijo Teräs on naimisissa kristillisten kansanedustajan Hellevi Teräksen kanssa, ja on perheen pää, koska Hellevi niin haluaa. Kaikki varmaan arvannevatkin, kuka nahkaminihameeseen ja stay-up -sukkiin pukeutuneen Teräskän esikuvana on. Hellevi rakastaa homoja (muttei heidän tekojaan) ja etsii lehti-ilmoituksella homoystäviä, tos.tark., sillä on joskus tullut maininneeksi medialle tuntevansa sellaisia. Veijo sen sijaan vihaa homoja, mutta tuntee kummallista vetoa Hellevin kadulta pelastamaan Moritziin, joka saunan jälkeen peilaa itseään ja näyttää Michelangelon Davidilta. Moritzin eksyneen atleettinen olemus vetoaa koko näytelmän henkilökaartiin, joka Mikkelin (entistä) piispaa myöten itkee hänen peräänsä.
Moritz "kulkee katuja kuin maalaispoika niittyjä" ja kantaa mukanaan muistikirjaa, johon hänellä on tehtävänä kerätä Helleville aineistoa homoista, ja jonka taakse hän vetäytyy piiloon omilta haluiltaan. Hän törmää niin ikään itsensäkieltämisen kanssa painivaan Atikiin, mutta on lopulta heistä kahdesta ainoa, joka päästää halunsa valloilleen - ainakin teoriassa, rivien välissä ja muualla kuin entisten jääkiekkotovereidensa edessä. Näiden nähden Moritz, huolimatta aiemmasta raamatullisesta lupauksestaan olla enää koskaan kieltämättä itseään, suutelee eräänlaista adoptiosiskoaan Rebekka Terästä. Moritziin myös ihastunut Rebekka on aiemmin joutunut mainitun jääkiekkojoukkueen joukkoraiskaamaksi, ja joutuu nyt Rebekan tunteista tietoisen Moritzin hyväksikäyttämäksi, kun tämä pakenee uhkaavaa pahoinpitelyä heteronormin suojaavaan puristukseen. Rebekka nuolee haavansa yksin, eikä lopussakaan pääse eroon Moritzista ja tämän maailmasta, vaan päätyy YK:n osoittamana rauhanneuvottelijana sovittelemaan Moritzin perustaman Homolandian ja Atikin kokoaman Koranian välisiä erimielisyyksiä.
HOMO!a mainostetaan anarkistisena musiikkifarssina, mutta on vaikea hahmottaa, mitä anarkistista on siinä, että yhä uudelleen toistettavaksi ihanteeksi nostetaan se, että heteron sijaan "homon pomo on toinen homo". Tämä "outojen ooppera" on selvästi suunnattu heteroyleisölle, jota puhutellaan väliin konkreettisesti kasvot suoraan yleisöön suunnattuna, ja välillä esimerkiksi homojen normaaliutta puolustavan Rebekan kautta. "Mitä jos ei olekaan?" on toki tärkeä kysymys puolestapuhujalle, joka näkee homorakkauden täysin samanlaisena kuin heterorakkauden. "Puolustatko sä mua vielä jos haluan joka ilta eri miehen?". On harmi että tämä rakkaus- ja perhepuhetta ja -perusteluita kyseenalaistava kohtaus kestää vain vähän aikaa, eikä sen henki kanssa näytelmässä sen pidemmälle. Lopussa palataan siihen samaan eetokseen, joka nostaa rakkauden oleellisimmaksi asiaksi homoseksuaalisuudessa.
Juuri tähän rakkauteen ja normaaliuteen tukeutuvaan puolustusretoriikkaan olisi HOMO!ssa voinut tehdä isojakin koloja. Esimerkiksi SETAa on kritisoitu (ainakin omassa tuttavapiirissäni) paljonkin sen viime vuosien pyrkimyksestä esittää homoseksuaalisuus lähinnä kunniallisen keskiluokkaisen (lesbo)perheen kautta. Kuten täällä osuvasti todettiin, lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuus on esittelykelpoista, kunhan unohdetaan häiritsevä homostelu ja seksuaalisuus, ja palautetaan se vaikkapa Hellevi Teräksen tavoin "todella kauniiseen kristallikruunuun". Vaikka näytelmän homot esittävätkin kysymyksen siitä, miksi vain samanlaisuus olisi oikein ja hyväksyttävää ja julistautuvat erilaisiksi, viimeisen sanan saa kuitenkin näkökulmahenkilönä Veijo Teräs, joka "varmaan haluis" että "oispa jossakin maa, jossa kaikki saa rakastaa ketä itse haluaa". Tätä hoilataan toisteisesti sen verran monta kertaa, ettei voi olla menemättä perille, että tämä on nyt se varsinainen moraalinen kannanotto ja loppukaneetti.
Pelkkään rakkauteen vetoamalla kuitenkin pelataan helposti juuri niiden vastustajien pussiin, jotka puhuvat rakkaudesta mutta tuomitsevat teot. Ei Hellevilläkään ole mitään homojen rakkautta vastaan, hänhän rakastaa näitä itsekin, kunhan vain eivät toteuta homouttaan - siis suorita seksuaalisia tekoja. On ymmärrettävää, ettei monikaan yksilö halua seksuaalisuutensa joutuvan yleiseen tarkkailuun, julkisesti leviteltäväksi ja arvostelun ja arvottamisen kohteeksi - mutta fakta on, että (hetero)normista poikkeava seksuaalisuus joutuu tuomiolle, eikä asia muutu miksikään vaikenemalla.
torstai 23. kesäkuuta 2011
Rakkautta ja anarkiaa
Olen lukenut Andie Nordgrenin Relationsanarki i åtta punkter -tekstiä, tai tarkemmin sanottuna enemmänkin sen englanninkielistä käännöstä 8 Points on Relationship Anarchy. Nojaan tässä tulkinnassani jälkimmäiseen, sillä ymmärrän ja hahmotan englantia paremmin kuin ruotsia. Jotkin alkuperäisen tekstin sisällöt ja sävyt ovat siis saattaneet jäädä minulta huomaamatta. Tässä kirjoituksessa haluan puuttua sellaisiin kohtiin "Dr Andien" ohjeistuksissa, jotka ovat mielestäni kyseenalaisia, jopa vahingollisia, tai parhaimmillaankin ajattelemattomia, ja joita olen huomannut joidenkin ihmisten pyrkivän kirjaimellisesti seuraamaan, sekä käsitellä ihmissuhteita ja niihin liittyviä tunteita muutamasta muustakin näkökulmasta.
Ensinnäkin Nordgren lähtee tekstissään oletuksesta, että ihmissuhteet tapahtuvat tasaveroisten yksilöiden välillä(1). Tämä on totta kai ihannetilanne, ja olisi toivottavaa että jokaisella olisi yhtäläiset lähtökohdat niin elämässä yleensä kuin ihmissuhteissakin. Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ole näin, vaan ihmisillä on erilaisia tarpeita, haluja ja resursseja. Suositun ja hyvännäköisen ihmisen on helppo olla sitä mieltä, ettei kukaan saa asettaa hänelle vaatimuksia tai ettei hänen itsensä tarvitse asettaa vaatimuksia kenellekään, jos hyviä tai ainakin tyydyttäviä ihmiskontakteja riittää muutenkin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä hyvässä sosiaalisessa asemassa; jos ihmiskontakteja on vähän tai ei juuri lainkaan, tuntuu yksittäisen ihmissuhteen säilyminen merkityksellisemmältä kuin jos kontakteja on jo paljon ja uusien syntymisestä voi olla melko varma. Ihmissuhteiden ja -kontaktien syntymiseen ja helppouteen vaikuttavat monet tekijät, joiden suhteen ihmiset eivät suinkaan ole tasavertaisia: sosiaaliset taidot, ulkonäkö, koulutus, mielenkiinnon kohteet, asuinpaikka, taloudellinen tilanne... Kaikissa ihmissuhteissa on aina jonkinlainen epätasapaino valtasuhteissa, ja tätä epätasapainoa ei pystytä tasoittamaan vain puhumalla tasa-arvoisuudesta, vaan tunnustamalla ja huomioimalla ihmisten erilaiset lähtökohdat ja tarpeet.
Nordgren asettaa vaatimuksettomuuden ja riippumattomuuden ihanteelliseksi pohjaksi ihmissuhteille(2). Ymmärtääkseni ihmissuhdeanarkian yhtenä ajatuksena on häivyttää tai kadottaa jakoa ystävien ja rakastettujen välillä. Onko tarkoituksena häivyttää myös jakoa läheisiin ja ei-läheisiin ihmisiin, tärkeisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin ihmisiin? Onko ajatuksena korostaa kohtaamisia ihmisten välillä, pyrkiä pelkkään hetkessä elämiseen, rakentaa maailmaa täysin ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia? Jos on - ja ainakin itse tulkitsen, että tällainen ajatus vaikuttaa Dr Andien elämänohjeiden taustalla - olisiko syytä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, miten riippuvaisia ihmiset oikeastaan ovat toisistaan? Elämme maailmassa, jossa on helppo unohtaa, kuinka monen ihmisen sitoutumista johonkin asiaan vaatii esimerkiksi se, että voimme hakea kaupasta ruokaa (oli kyse sitten ostamisesta, dyykkaamisesta tai varastamisesta), asua lämmitetyssä asunnossa tai päästä lääkärin hoitoon sairastuessamme. Pidämme tiettyjä palveluita ja hyödykkeitä itsestäänselvyyksinä, ja koska emme itse osallistu niiden valmistukseen, emme tule välttämättä ikinä ajatelleeksi, mistä ne oikeastaan ovat peräisin. Olemme kuitenkin pohjimmiltamme riippuvaisia muista ihmisestä, ja kun jo pelkkä hengissä selviytymisemme on pitkälti muiden ihmisten varassa, onko todella realistista ajatella, että jokaisen ihmisen henkinen hyvinvointi olisi parhaiten saavutettavissa täydellisellä riippumattomuudella ja ilman sitoumuksia muihin ihmisiin?
En tiedä, pitääkö Nordgren esimerkiksi työnteettäjän kanssa solmittuja sopimuksia hyväksyttävämpinä kuin rakastettujen kanssa tehtyjä. Koska hän kuitenkin esittää kysymyksen siitä, miten lukija haluaa muiden - siis kaikkien muiden - kohtelevan itseään(3), aion lähteä siitä oletuksesta, että hän todellakin tarkoittaa että jok'ikisen ihmissuhteen olisi oltava samalla viivalla. Tällainen ajatus voi mielestäni syntyä vain sellaisessa ympäristössä, jossa suurin osa kohdatuista ihmisistä näyttäytyy (tai siis ei oikeastaan näyttäydy) näkymättöminä. Nordgren tekee, kenties täysin tiedostamattaan, jyrkän jaon merkityksellisiin, eli itse valittuihin, ja merkityksettömiin, eli jatkuvassa arjessa tahattomasti kohdattuihin (tai näkymättömiin hyödykkeidentuottaja-) ihmisiin. Nordgrenin tekstissä "kaikki ihmiset" eivät lopulta kuitenkaan tarkoita kaikkia ihmisiä, ja "ihmissuhteita" on vain itse valittujen ihmisten kanssa.
Mutta palataanpa ajatukseen itsenäisistä ihmisistä ja riippumattomuudesta. Pyrkimys vaatimuksettomuuteen ihmissuhteissa on jo itsessään vaatimus. Ottaen huomioon ihmisten erilaiset taustat ja halut on luultavaa, että joku ajaa vaatimuksettomuutta ja riippumattomuutta ponnekkaammin kuin joku toinen. Ja mitä vaatimuksettomuus edes lopulta tarkoittaa? Onko kyse vain ääneenlausutuista vaatimuksista, kuten uskollisuudesta, vai ulottuuko vaatimuksettomuuden vaatimus myös niihin vaatimuksiin, toiveisiin ja odotuksiin, joita ei koskaan varsinaisesti lausuta ääneen tai ehkä edes tiedosteta? Nordgrenin ihannetilanne ihmissuhteissa - se että kaikki ihmissuhteet perustuisivat tasavertaisten yksilöiden tasa-arvoisille kohtaamisille(1)(2) - sulkee pois esimerkiksi tilanteet joissa joku ihmissuhteen osapuolista on sairas, masentunut, yksinäinen, rahapulassa tai jollakin muulla tavalla tarvitsee läheisiään. Pelkkä spontaani halu ei, ainakaan omasta mielestäni, voi mitenkään muodostaa pohjaa kovin kestävälle tai pitkäaikaiselle ihmissuhteelle. Läheisiä ihmisiä kohtaan on myös velvollisuuksia, ja luottamus ja luottamuksen arvoisena oleminen vaatii muutakin kuin vain hyvää tahtoa ilman käytännön tekoja.
Nordgren kehottaa lukijaansa miettimään, millaisia tämä toivoisi kaikkien ihmissuhteidensa pohjimmiltaan olevan, ja pyrkimään sitten toteuttamaan näitä vaatimuksia, poikkeuksetta, jokaisessa ihmissuhteessaan(3). Tämä tuntuu kuitenkin olevan melkoisessa ristiriidassa myöhemmin peräänkuulutetun spontaaniuden(4) kanssa. Ylipäätään vaikuttaa hieman siltä, että Nordgrenin vastaus vallitseviin ihmissuhdenormeihin on luoda uudet normit ja vakuuttaa ihmiset siitä, että tämä uusi normisto palvelee heidän tarpeitaan paljon paremmin - näkeehän Nordgren ihmiset ilmeisesti melko yhtenäisenä joukkona, jolla on yhtenäiset halut ja tarpeet sekä yhtäläiset kyvyt ja mahdollisuudet niiden toteuttamiseen. Nordgren näyttää tietävän myös, millaisia ihmissuhteita hänen lukijansa haluaa(4); vai onko hänen tarkoituksenaan sittenkin vakuuttaa lukijalleen, että tämän tarpeet ja halut ovat samat kuin hänen?
On merkillepantavaa, että Nordgren, puhuessaan ihmissuhteista, käyttää sanaa "rakkaus" (engl. love, ruots. kärlek) lähinnä kritisoidessaan ja kyseenalaistaessaan vallitsevia käsityksiä ihmissuhteista ja rakkaudesta. Michael Hardt, jonka luennon About Love katsoin saadakseni toisenlaistakin näkökulmaa rakkauteen ja ihmissuhteisiin, toteaa että rakkaudesta puhuminen on epämukavaa(5). Voiko olla, että Nordgren kokee rakkauden, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen liian suureksi, vaikeaksi tai epämukavaksi aiheeksi käsitellessään ihmissuhteita? Norgren nimeää useita muita tavoittelemisen arvoisia asioita - luottamuksen(6), spontaaniuden(4), kommunikaation(7), itsenäisyyden, vaatimuksettomuuden(2) - mutta puhuu rakkaudesta vain vähän ja välittämisestä ei lainkaan. Nordgren puhuu rakkaudesta ja rakastamisesta avauskappaleessaan(1), ja määrittelee ihmissuhdeanarkian tehtäväksi tai ominaisuudeksi kyseenalaistaa sen ajatuksen, että rakkautta voisi olla vain kahden ihmisen välillä kerrallaan. Lienee yleisesti tunnustettua ja odotettua, että ihmiset rakastavat (puolisoidensa lisäksi) ainakin lapsiaan, mahdollisesti myös vanhempiaan ja jopa ystäviään. Nämä rakkauden lajit on kuitenkin eritelty toisistaan, vaikka niistä käytetäänkin samaa sanaa, ja lienee turvallista olettaa että Nordgren viittaa rakkaudesta puhuessaan siihen (romanttiseen ja seksuaaliseen) rakkauden lajiin, jonka ajatellaan kuuluvan parisuhteeseen (ja jota pidetään arveluttavana sen kohdistuessa ystäviin, ja joko mahdottomana tai täysin moraalittomana perheenjäsenten suhteen).
Hardt toteaa, että rakkaus, tai sen muodot, eivät ole lainkaan spontaaneja vaan vaativat opettelua ja harjoittelua(8). Tietyllä tavalla Nordgreninkin voi nähdä ajattelevan samoin: että opimme ajattelemaan rakkautta ja rakastamaan ennalta määritellyllä, normatiivisella tavalla, ja näistä normeista eroon päästäksemme meidän on opeteltava toisia tapoja. Nordgren kuitenkin kompastuu ohjeissaan omaan ehdottomuuteensa, ja päätyy määrittelemään ihmissuhteille - ja oletettavasti tahtoo sitä kautta määritellä myös rakkaudelle - uudenlaiset kehykset, uuden tavan toimia oikein ja rakastaa oikein(2).
Nordgrenin ohjeet eivät juuri jätä tilaa heikkoudelle. Epävarmoina hetkinä hän kehottaa käyttäytymään kuin ei olisi lainkaan epävarma. Omasta epävarmuudesta saa kertoa korkeintaan niille, joita se ei suoraan kosketa ja joista se ei johdu(9). En tiedä Nordgrenistä, mutta itse ainakin arvostan ihmissuhteissa sitä, että omista negatiivisistakin tunteista voi kertoa muille osapuolille. Kertominen ei vielä tarkoita syyllistämistä tai vastuullistamista. Veikkaisin kuitenkin, että harva pystyy epävarmoina aikoina käyttäytymään täysin normaalisti, ja teeskentely ja piilottelu ovat omiaan pahentamaan asioita entisestään.
Nordgrenin kanssa samoja ihannekuvia maalailee Infinite Relationships -zine(10). Myös sen kirjoittajalta on jäänyt huomaamatta oma etuoikeutettu asemansa ihmisenä, jolla on paljon ihmisiä ympärillään ja ilmeisen hyvä mahdollisuus muodostaa ihmissuhteita(11). Infinite Relationships on kuitenkin - naiiviudestaan ja lievästä utopistisuudestaan huolimatta - omasta mielestäni parempaa luettavaa aiheesta kuin Dr Andien neuvot. Itse jaan saman mielipiteen kaikkien tässä lainaamieni ja viittaamieni tahojen kanssa: rakkauden käsite kaipaa tarkastelua ja uudelleenmäärittelyä. Myös rakastamisen käytännöt kaipaavat tarkastelua ja uudelleenmäärittelyä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mikään taho ei voi asettaa rakkaudelle yleispäteviä kriteerejä, tai antaa kaikille sopivia neuvoja rakkaussuhteiden järjestämisestä. Hardt esittää ajatuksen siitä, että rakkaus voisi toimia eräänlaisena harjoitusalueena demokratiaan(12) kykenevien yksilöiden synnyssä(13). Tällaiseen kykenevä rakkaus vaatinee vastuullisuutta, jota toivoisin myös Nordgrenin teksteihin.
(1) http://andie.se/media/RA.pdf Du kan älska många människor och varje relation är unik
(2) http://andie.se/media/RA.pdf Kravlöshet är kärlek och respekt
(3) http://andie.se/media/RA.pdf Ge dig själv en fast punkt
(4) http://andie.se/media/RA.pdf Spontanitet istället för plikt
(5) About Love 1/6 http://www.youtube.com/watch?v=ioopkoppabI&feature=relmfu
(6) http://www.relationshipanarchy.org/ Trust is better than being suspicious
(7) http://www.relationshipanarchy.org/ Change through communication
(8) About Love 2/6 http://www.youtube.com/watch?v=2P0OU6GlelE&feature=relmfu
(9) http://andie.se/media/RA.pdf Fuska tills det funkar
(10) Luettavissa ja printattavissa osoitteessa http://zinelibrary.info/files/infiniterelationships.pdf
(11) http://zinelibrary.info/files/infiniterelationships.pdf erityisesti sivu 6
(12) "[D]emocracy is the space of the free interaction of differences, and one that facilitates joyful encounters." Hardt 2007. Oma litterointini. http://www.youtube.com/watch?v=f6ZvsQ_hAt0&feature=relmfu
(13) About Love 6/6 http://www.youtube.com/watch?v=f6ZvsQ_hAt0&feature=relmfu
Ensinnäkin Nordgren lähtee tekstissään oletuksesta, että ihmissuhteet tapahtuvat tasaveroisten yksilöiden välillä(1). Tämä on totta kai ihannetilanne, ja olisi toivottavaa että jokaisella olisi yhtäläiset lähtökohdat niin elämässä yleensä kuin ihmissuhteissakin. Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ole näin, vaan ihmisillä on erilaisia tarpeita, haluja ja resursseja. Suositun ja hyvännäköisen ihmisen on helppo olla sitä mieltä, ettei kukaan saa asettaa hänelle vaatimuksia tai ettei hänen itsensä tarvitse asettaa vaatimuksia kenellekään, jos hyviä tai ainakin tyydyttäviä ihmiskontakteja riittää muutenkin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä hyvässä sosiaalisessa asemassa; jos ihmiskontakteja on vähän tai ei juuri lainkaan, tuntuu yksittäisen ihmissuhteen säilyminen merkityksellisemmältä kuin jos kontakteja on jo paljon ja uusien syntymisestä voi olla melko varma. Ihmissuhteiden ja -kontaktien syntymiseen ja helppouteen vaikuttavat monet tekijät, joiden suhteen ihmiset eivät suinkaan ole tasavertaisia: sosiaaliset taidot, ulkonäkö, koulutus, mielenkiinnon kohteet, asuinpaikka, taloudellinen tilanne... Kaikissa ihmissuhteissa on aina jonkinlainen epätasapaino valtasuhteissa, ja tätä epätasapainoa ei pystytä tasoittamaan vain puhumalla tasa-arvoisuudesta, vaan tunnustamalla ja huomioimalla ihmisten erilaiset lähtökohdat ja tarpeet.
Nordgren asettaa vaatimuksettomuuden ja riippumattomuuden ihanteelliseksi pohjaksi ihmissuhteille(2). Ymmärtääkseni ihmissuhdeanarkian yhtenä ajatuksena on häivyttää tai kadottaa jakoa ystävien ja rakastettujen välillä. Onko tarkoituksena häivyttää myös jakoa läheisiin ja ei-läheisiin ihmisiin, tärkeisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin ihmisiin? Onko ajatuksena korostaa kohtaamisia ihmisten välillä, pyrkiä pelkkään hetkessä elämiseen, rakentaa maailmaa täysin ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia? Jos on - ja ainakin itse tulkitsen, että tällainen ajatus vaikuttaa Dr Andien elämänohjeiden taustalla - olisiko syytä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, miten riippuvaisia ihmiset oikeastaan ovat toisistaan? Elämme maailmassa, jossa on helppo unohtaa, kuinka monen ihmisen sitoutumista johonkin asiaan vaatii esimerkiksi se, että voimme hakea kaupasta ruokaa (oli kyse sitten ostamisesta, dyykkaamisesta tai varastamisesta), asua lämmitetyssä asunnossa tai päästä lääkärin hoitoon sairastuessamme. Pidämme tiettyjä palveluita ja hyödykkeitä itsestäänselvyyksinä, ja koska emme itse osallistu niiden valmistukseen, emme tule välttämättä ikinä ajatelleeksi, mistä ne oikeastaan ovat peräisin. Olemme kuitenkin pohjimmiltamme riippuvaisia muista ihmisestä, ja kun jo pelkkä hengissä selviytymisemme on pitkälti muiden ihmisten varassa, onko todella realistista ajatella, että jokaisen ihmisen henkinen hyvinvointi olisi parhaiten saavutettavissa täydellisellä riippumattomuudella ja ilman sitoumuksia muihin ihmisiin?
En tiedä, pitääkö Nordgren esimerkiksi työnteettäjän kanssa solmittuja sopimuksia hyväksyttävämpinä kuin rakastettujen kanssa tehtyjä. Koska hän kuitenkin esittää kysymyksen siitä, miten lukija haluaa muiden - siis kaikkien muiden - kohtelevan itseään(3), aion lähteä siitä oletuksesta, että hän todellakin tarkoittaa että jok'ikisen ihmissuhteen olisi oltava samalla viivalla. Tällainen ajatus voi mielestäni syntyä vain sellaisessa ympäristössä, jossa suurin osa kohdatuista ihmisistä näyttäytyy (tai siis ei oikeastaan näyttäydy) näkymättöminä. Nordgren tekee, kenties täysin tiedostamattaan, jyrkän jaon merkityksellisiin, eli itse valittuihin, ja merkityksettömiin, eli jatkuvassa arjessa tahattomasti kohdattuihin (tai näkymättömiin hyödykkeidentuottaja-) ihmisiin. Nordgrenin tekstissä "kaikki ihmiset" eivät lopulta kuitenkaan tarkoita kaikkia ihmisiä, ja "ihmissuhteita" on vain itse valittujen ihmisten kanssa.
Mutta palataanpa ajatukseen itsenäisistä ihmisistä ja riippumattomuudesta. Pyrkimys vaatimuksettomuuteen ihmissuhteissa on jo itsessään vaatimus. Ottaen huomioon ihmisten erilaiset taustat ja halut on luultavaa, että joku ajaa vaatimuksettomuutta ja riippumattomuutta ponnekkaammin kuin joku toinen. Ja mitä vaatimuksettomuus edes lopulta tarkoittaa? Onko kyse vain ääneenlausutuista vaatimuksista, kuten uskollisuudesta, vai ulottuuko vaatimuksettomuuden vaatimus myös niihin vaatimuksiin, toiveisiin ja odotuksiin, joita ei koskaan varsinaisesti lausuta ääneen tai ehkä edes tiedosteta? Nordgrenin ihannetilanne ihmissuhteissa - se että kaikki ihmissuhteet perustuisivat tasavertaisten yksilöiden tasa-arvoisille kohtaamisille(1)(2) - sulkee pois esimerkiksi tilanteet joissa joku ihmissuhteen osapuolista on sairas, masentunut, yksinäinen, rahapulassa tai jollakin muulla tavalla tarvitsee läheisiään. Pelkkä spontaani halu ei, ainakaan omasta mielestäni, voi mitenkään muodostaa pohjaa kovin kestävälle tai pitkäaikaiselle ihmissuhteelle. Läheisiä ihmisiä kohtaan on myös velvollisuuksia, ja luottamus ja luottamuksen arvoisena oleminen vaatii muutakin kuin vain hyvää tahtoa ilman käytännön tekoja.
Nordgren kehottaa lukijaansa miettimään, millaisia tämä toivoisi kaikkien ihmissuhteidensa pohjimmiltaan olevan, ja pyrkimään sitten toteuttamaan näitä vaatimuksia, poikkeuksetta, jokaisessa ihmissuhteessaan(3). Tämä tuntuu kuitenkin olevan melkoisessa ristiriidassa myöhemmin peräänkuulutetun spontaaniuden(4) kanssa. Ylipäätään vaikuttaa hieman siltä, että Nordgrenin vastaus vallitseviin ihmissuhdenormeihin on luoda uudet normit ja vakuuttaa ihmiset siitä, että tämä uusi normisto palvelee heidän tarpeitaan paljon paremmin - näkeehän Nordgren ihmiset ilmeisesti melko yhtenäisenä joukkona, jolla on yhtenäiset halut ja tarpeet sekä yhtäläiset kyvyt ja mahdollisuudet niiden toteuttamiseen. Nordgren näyttää tietävän myös, millaisia ihmissuhteita hänen lukijansa haluaa(4); vai onko hänen tarkoituksenaan sittenkin vakuuttaa lukijalleen, että tämän tarpeet ja halut ovat samat kuin hänen?
On merkillepantavaa, että Nordgren, puhuessaan ihmissuhteista, käyttää sanaa "rakkaus" (engl. love, ruots. kärlek) lähinnä kritisoidessaan ja kyseenalaistaessaan vallitsevia käsityksiä ihmissuhteista ja rakkaudesta. Michael Hardt, jonka luennon About Love katsoin saadakseni toisenlaistakin näkökulmaa rakkauteen ja ihmissuhteisiin, toteaa että rakkaudesta puhuminen on epämukavaa(5). Voiko olla, että Nordgren kokee rakkauden, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen liian suureksi, vaikeaksi tai epämukavaksi aiheeksi käsitellessään ihmissuhteita? Norgren nimeää useita muita tavoittelemisen arvoisia asioita - luottamuksen(6), spontaaniuden(4), kommunikaation(7), itsenäisyyden, vaatimuksettomuuden(2) - mutta puhuu rakkaudesta vain vähän ja välittämisestä ei lainkaan. Nordgren puhuu rakkaudesta ja rakastamisesta avauskappaleessaan(1), ja määrittelee ihmissuhdeanarkian tehtäväksi tai ominaisuudeksi kyseenalaistaa sen ajatuksen, että rakkautta voisi olla vain kahden ihmisen välillä kerrallaan. Lienee yleisesti tunnustettua ja odotettua, että ihmiset rakastavat (puolisoidensa lisäksi) ainakin lapsiaan, mahdollisesti myös vanhempiaan ja jopa ystäviään. Nämä rakkauden lajit on kuitenkin eritelty toisistaan, vaikka niistä käytetäänkin samaa sanaa, ja lienee turvallista olettaa että Nordgren viittaa rakkaudesta puhuessaan siihen (romanttiseen ja seksuaaliseen) rakkauden lajiin, jonka ajatellaan kuuluvan parisuhteeseen (ja jota pidetään arveluttavana sen kohdistuessa ystäviin, ja joko mahdottomana tai täysin moraalittomana perheenjäsenten suhteen).
Hardt toteaa, että rakkaus, tai sen muodot, eivät ole lainkaan spontaaneja vaan vaativat opettelua ja harjoittelua(8). Tietyllä tavalla Nordgreninkin voi nähdä ajattelevan samoin: että opimme ajattelemaan rakkautta ja rakastamaan ennalta määritellyllä, normatiivisella tavalla, ja näistä normeista eroon päästäksemme meidän on opeteltava toisia tapoja. Nordgren kuitenkin kompastuu ohjeissaan omaan ehdottomuuteensa, ja päätyy määrittelemään ihmissuhteille - ja oletettavasti tahtoo sitä kautta määritellä myös rakkaudelle - uudenlaiset kehykset, uuden tavan toimia oikein ja rakastaa oikein(2).
Nordgrenin ohjeet eivät juuri jätä tilaa heikkoudelle. Epävarmoina hetkinä hän kehottaa käyttäytymään kuin ei olisi lainkaan epävarma. Omasta epävarmuudesta saa kertoa korkeintaan niille, joita se ei suoraan kosketa ja joista se ei johdu(9). En tiedä Nordgrenistä, mutta itse ainakin arvostan ihmissuhteissa sitä, että omista negatiivisistakin tunteista voi kertoa muille osapuolille. Kertominen ei vielä tarkoita syyllistämistä tai vastuullistamista. Veikkaisin kuitenkin, että harva pystyy epävarmoina aikoina käyttäytymään täysin normaalisti, ja teeskentely ja piilottelu ovat omiaan pahentamaan asioita entisestään.
Nordgrenin kanssa samoja ihannekuvia maalailee Infinite Relationships -zine(10). Myös sen kirjoittajalta on jäänyt huomaamatta oma etuoikeutettu asemansa ihmisenä, jolla on paljon ihmisiä ympärillään ja ilmeisen hyvä mahdollisuus muodostaa ihmissuhteita(11). Infinite Relationships on kuitenkin - naiiviudestaan ja lievästä utopistisuudestaan huolimatta - omasta mielestäni parempaa luettavaa aiheesta kuin Dr Andien neuvot. Itse jaan saman mielipiteen kaikkien tässä lainaamieni ja viittaamieni tahojen kanssa: rakkauden käsite kaipaa tarkastelua ja uudelleenmäärittelyä. Myös rakastamisen käytännöt kaipaavat tarkastelua ja uudelleenmäärittelyä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mikään taho ei voi asettaa rakkaudelle yleispäteviä kriteerejä, tai antaa kaikille sopivia neuvoja rakkaussuhteiden järjestämisestä. Hardt esittää ajatuksen siitä, että rakkaus voisi toimia eräänlaisena harjoitusalueena demokratiaan(12) kykenevien yksilöiden synnyssä(13). Tällaiseen kykenevä rakkaus vaatinee vastuullisuutta, jota toivoisin myös Nordgrenin teksteihin.
(1) http://andie.se/media/RA.pdf Du kan älska många människor och varje relation är unik
(2) http://andie.se/media/RA.pdf Kravlöshet är kärlek och respekt
(3) http://andie.se/media/RA.pdf Ge dig själv en fast punkt
(4) http://andie.se/media/RA.pdf Spontanitet istället för plikt
(5) About Love 1/6 http://www.youtube.com/watch?v=ioopkoppabI&feature=relmfu
(6) http://www.relationshipanarchy.org/ Trust is better than being suspicious
(7) http://www.relationshipanarchy.org/ Change through communication
(8) About Love 2/6 http://www.youtube.com/watch?v=2P0OU6GlelE&feature=relmfu
(9) http://andie.se/media/RA.pdf Fuska tills det funkar
(10) Luettavissa ja printattavissa osoitteessa http://zinelibrary.info/files/infiniterelationships.pdf
(11) http://zinelibrary.info/files/infiniterelationships.pdf erityisesti sivu 6
(12) "[D]emocracy is the space of the free interaction of differences, and one that facilitates joyful encounters." Hardt 2007. Oma litterointini. http://www.youtube.com/watch?v=f6ZvsQ_hAt0&feature=relmfu
(13) About Love 6/6 http://www.youtube.com/watch?v=f6ZvsQ_hAt0&feature=relmfu
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Ei hätä ole tämän näköinen
Löysin viimesyksyisen koulutehtävätekstini, ja koska sen aihe on osittain edelleen ajankohtainen, ajattelin laittaa sen tännekin.
"Menkää Romaniaan kerjäämään!" huutaa ohikulkija, ja vedän mielessäni toisen viivan tukkimiehen kirjanpitooni. Fredrika Biströmin koollekutsumaa kerjäläisperformanssia on kulunut ehkä kymmenen minuuttia. Parikymmentä ihmistä istuu puoliympyrässä Kolmen sepän patsaan edustalla edessään kippoja ja kylttejä. Nostan omaa täyteentekstattua pahvinpalastani ylemmäs ja koetan saada katsekontaktia ohitse valuviin ihmisiin. Suurin osa vilkuilee mutta kääntyy nopeasti pois, jotkut liikuttavat huuliaan lukiessaan tekstini:
"Minä haluan kerjätä julkisesti solidaarisuudenosoituksena niille, joilla ei ole yhteiskunnan tarjoamaa koulutusta ja toimeentuloa eikä ihonvärin antamaa suojaa ja etuoikeutta".
Fredrika Biströmiä voinee hyvällä syyllä nimittää kantaaottavaksi ja feministiseksi taiteilijaksi. Hänen aikaisempiin projekteihinsa kuuluu esimerkiksi Megafån-taiteilijaryhmässä toteutettu Feministitapetti, Kaisaniemen puistossa kuvattu sarja Rape park, Wanktent-installaatio sekä kuvasarja X-front -housuista, joissa naiset voivat pissata seisaaltaan. Kysymykset tasa-arvosta ja tilankäytöstä tuntuvat toistuvan taiteilijan tuotannossa, ja 10.9. järjestetyn kerjäläisperformanssin voi nähdä osana tätä jatkumoa.
Eri nettimedioissa levitetyssä kutsussa Biström kehottaa "kerjäämään yhdessä, kun se vielä on laillista". Taiteilija kertoo halunneensa saada ihmiset miettimään suhdettaan kerjäämiseen ja köyhyyteen, esittää kysymyksiä ja herättää keskustelua. Tämä tavoite toteutuu ainakin paikan päällä: vieressäni istuva kommunisti puhuu jonkun ohikulkijan kanssa kaupungin asuntopolitiikan vaikutuksista, ja vähän matkan päässä polvillaan kerjäävä frakkipukuinen filosofi jaksaa väitellä hyökkäävästikin suhtautuvien ihmisten kanssa.
Vaikka Biströmin kutsussaan visioimia satoja helsinkiläisiä ei olekaan ilmaantunut kerjäämään, herättää joukkio silti melkoisesti huomiota. Jokainen ohikulkija joutuu miettimään suhteensa kerjääviin - katsoako vai ei, pitäisikö sanoa jotain, mitä? Itse olen yllättynyt positiivisten kommenttien määrästä. Varsinkin vanhemmat ihmiset pysähtyvät kertoakseen, että olemme hyvällä asialla. Huutelu jää lopulta vähiin, ja monet niistäkin, jotka eivät sano mitään, nyökyttelevät hyväksyvästi luettuaan kylttini. Myös omat ajatukseni kerjäämisen suhteen selkeytyvät - ymmärrän, että rasistisessa yhteiskunnassa valkoinen ihminen saa vaikka kerjätä, ja selkääntaputtelua tulee silti.
Performanssia voisi kritisoida siitä, että se saattaa näyttäytyä jonkinlaisena elämyshakuisuutena: tässä me hyvässä asemassa olevat nyt istumme kokeilemassa kerjäämistä, kun kyllästymme, lähdemme kotiin. Kritiikki voi olla osin oikeutettuakin, mutta olisiko parempi istua kotona sekin aika? Taiteen tehtäviin kuuluu kyseenalaistaa, provosoida ja herättää keskustelua, eikä keskustelua syntyisi jos kaikki olisivat jo valmiiksi samaa mieltä.
Biström nostaa tärkeän asian tapetille ottaessaan osaa lähinnä kaupungin virkamiesten ja virkavallan dominoimaan kerjäämiskeskusteluun, joka tuntuu olevan monessa mielessä sama asia kuin keskustelu Itä-Euroopasta tulleista romaneista. Sormeillessani kotimatkalla taskussani olevaa kahden tunnin kerjäämisen saalista, yhtä euroa ja seitsemääkymmentäyhtä senttiä, mietin tänä aikana konkretisoitunutta etuoikeuttani: oikeutta tehdä yhteiskunnallisista epäkohdista taidetta. Parinkymmenen kerjäävän suomalaisen ryhmä on performanssi, mutta muutaman kymmenen kerjäävän romanin ryhmä on "romaniongelma".
"Menkää Romaniaan kerjäämään!" huutaa ohikulkija, ja vedän mielessäni toisen viivan tukkimiehen kirjanpitooni. Fredrika Biströmin koollekutsumaa kerjäläisperformanssia on kulunut ehkä kymmenen minuuttia. Parikymmentä ihmistä istuu puoliympyrässä Kolmen sepän patsaan edustalla edessään kippoja ja kylttejä. Nostan omaa täyteentekstattua pahvinpalastani ylemmäs ja koetan saada katsekontaktia ohitse valuviin ihmisiin. Suurin osa vilkuilee mutta kääntyy nopeasti pois, jotkut liikuttavat huuliaan lukiessaan tekstini:
"Minä haluan kerjätä julkisesti solidaarisuudenosoituksena niille, joilla ei ole yhteiskunnan tarjoamaa koulutusta ja toimeentuloa eikä ihonvärin antamaa suojaa ja etuoikeutta".
Fredrika Biströmiä voinee hyvällä syyllä nimittää kantaaottavaksi ja feministiseksi taiteilijaksi. Hänen aikaisempiin projekteihinsa kuuluu esimerkiksi Megafån-taiteilijaryhmässä toteutettu Feministitapetti, Kaisaniemen puistossa kuvattu sarja Rape park, Wanktent-installaatio sekä kuvasarja X-front -housuista, joissa naiset voivat pissata seisaaltaan. Kysymykset tasa-arvosta ja tilankäytöstä tuntuvat toistuvan taiteilijan tuotannossa, ja 10.9. järjestetyn kerjäläisperformanssin voi nähdä osana tätä jatkumoa.
Eri nettimedioissa levitetyssä kutsussa Biström kehottaa "kerjäämään yhdessä, kun se vielä on laillista". Taiteilija kertoo halunneensa saada ihmiset miettimään suhdettaan kerjäämiseen ja köyhyyteen, esittää kysymyksiä ja herättää keskustelua. Tämä tavoite toteutuu ainakin paikan päällä: vieressäni istuva kommunisti puhuu jonkun ohikulkijan kanssa kaupungin asuntopolitiikan vaikutuksista, ja vähän matkan päässä polvillaan kerjäävä frakkipukuinen filosofi jaksaa väitellä hyökkäävästikin suhtautuvien ihmisten kanssa.
Vaikka Biströmin kutsussaan visioimia satoja helsinkiläisiä ei olekaan ilmaantunut kerjäämään, herättää joukkio silti melkoisesti huomiota. Jokainen ohikulkija joutuu miettimään suhteensa kerjääviin - katsoako vai ei, pitäisikö sanoa jotain, mitä? Itse olen yllättynyt positiivisten kommenttien määrästä. Varsinkin vanhemmat ihmiset pysähtyvät kertoakseen, että olemme hyvällä asialla. Huutelu jää lopulta vähiin, ja monet niistäkin, jotka eivät sano mitään, nyökyttelevät hyväksyvästi luettuaan kylttini. Myös omat ajatukseni kerjäämisen suhteen selkeytyvät - ymmärrän, että rasistisessa yhteiskunnassa valkoinen ihminen saa vaikka kerjätä, ja selkääntaputtelua tulee silti.
Performanssia voisi kritisoida siitä, että se saattaa näyttäytyä jonkinlaisena elämyshakuisuutena: tässä me hyvässä asemassa olevat nyt istumme kokeilemassa kerjäämistä, kun kyllästymme, lähdemme kotiin. Kritiikki voi olla osin oikeutettuakin, mutta olisiko parempi istua kotona sekin aika? Taiteen tehtäviin kuuluu kyseenalaistaa, provosoida ja herättää keskustelua, eikä keskustelua syntyisi jos kaikki olisivat jo valmiiksi samaa mieltä.
Biström nostaa tärkeän asian tapetille ottaessaan osaa lähinnä kaupungin virkamiesten ja virkavallan dominoimaan kerjäämiskeskusteluun, joka tuntuu olevan monessa mielessä sama asia kuin keskustelu Itä-Euroopasta tulleista romaneista. Sormeillessani kotimatkalla taskussani olevaa kahden tunnin kerjäämisen saalista, yhtä euroa ja seitsemääkymmentäyhtä senttiä, mietin tänä aikana konkretisoitunutta etuoikeuttani: oikeutta tehdä yhteiskunnallisista epäkohdista taidetta. Parinkymmenen kerjäävän suomalaisen ryhmä on performanssi, mutta muutaman kymmenen kerjäävän romanin ryhmä on "romaniongelma".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
