ITE OOT!

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Pirkko Saision HOMO!n. Toisin kuin kriitikot, en aio teeskennellä kirjoittavani jäsenneltyä ja perusteltua kritiikkiä, vaan voin rehellisesti kertoa nojaavani niihin epämääräisiin mielikuviin, joita väsyneisiin aivoihini jäi. Se onkin helpompaa kuin käsitellä esitystä kokonaisuutena, sillä puoliajan jälkeen se tuntui hajoavan melko epämääräiseksi haahuiluksi.

Näytelmän näkökulmahenkilö ("Nykyisin kirjailijoilla on näytelmissään tällaisia näkökulmahenkilöitä. Ennen ei ollut.") Veijo Teräs aloitti monista yhteyksistä varsin tutuksi käyneellä suvaitsevaisuuspuheella - tällä kertaa siitä, miten häntä ei häiritse jos joku nyt vaikka tanssii balettia, mutta hän ei sitä kyllä seuraa, mutta eihän siinä mitään pahaa ole, mutta nämä eivät ainakaan ole balettivaatteet, mutta jos joku sellaisiin haluaa pukeutua, vaikka tanssiessaan balettia, niin se on hänen oma asiansa, mutta minulle se ei kuulu enkä minä niin tee. Teräksen heitot tulivat jossain vaiheessa varsin lähelle omiakin kokemuksiani; Veijon ihmetellessä sitä, miksi hän "istuu terapiassa kun homot juoksevat vapaina", palasi omaan mieleen elävänä se, miten näytelmää vieressäni seuraava äitini olisi halunnut minulle sukupuolenkorjaushoitojen sijaan "terapiaa, joka tukisi alkuperäistä sukupuolta".

Veijo Teräs on naimisissa kristillisten kansanedustajan Hellevi Teräksen kanssa, ja on perheen pää, koska Hellevi niin haluaa. Kaikki varmaan arvannevatkin, kuka nahkaminihameeseen ja stay-up -sukkiin pukeutuneen Teräskän esikuvana on. Hellevi rakastaa homoja (muttei heidän tekojaan) ja etsii lehti-ilmoituksella homoystäviä, tos.tark., sillä on joskus tullut maininneeksi medialle tuntevansa sellaisia. Veijo sen sijaan vihaa homoja, mutta tuntee kummallista vetoa Hellevin kadulta pelastamaan Moritziin, joka saunan jälkeen peilaa itseään ja näyttää Michelangelon Davidilta. Moritzin eksyneen atleettinen olemus vetoaa koko näytelmän henkilökaartiin, joka Mikkelin (entistä) piispaa myöten itkee hänen peräänsä.

Moritz "kulkee katuja kuin maalaispoika niittyjä" ja kantaa mukanaan muistikirjaa, johon hänellä on tehtävänä kerätä Helleville aineistoa homoista, ja jonka taakse hän vetäytyy piiloon omilta haluiltaan. Hän törmää niin ikään itsensäkieltämisen kanssa painivaan Atikiin, mutta on lopulta heistä kahdesta ainoa, joka päästää halunsa valloilleen - ainakin teoriassa, rivien välissä ja muualla kuin entisten jääkiekkotovereidensa edessä. Näiden nähden Moritz, huolimatta aiemmasta raamatullisesta lupauksestaan olla enää koskaan kieltämättä itseään, suutelee eräänlaista adoptiosiskoaan Rebekka Terästä. Moritziin myös ihastunut Rebekka on aiemmin joutunut mainitun jääkiekkojoukkueen joukkoraiskaamaksi, ja joutuu nyt Rebekan tunteista tietoisen Moritzin hyväksikäyttämäksi, kun tämä pakenee uhkaavaa pahoinpitelyä heteronormin suojaavaan puristukseen. Rebekka nuolee haavansa yksin, eikä lopussakaan pääse eroon Moritzista ja tämän maailmasta, vaan päätyy YK:n osoittamana rauhanneuvottelijana sovittelemaan Moritzin perustaman Homolandian ja Atikin kokoaman Koranian välisiä erimielisyyksiä.

HOMO!a mainostetaan anarkistisena musiikkifarssina, mutta on vaikea hahmottaa, mitä anarkistista on siinä, että yhä uudelleen toistettavaksi ihanteeksi nostetaan se, että heteron sijaan "homon pomo on toinen homo". Tämä "outojen ooppera" on selvästi suunnattu heteroyleisölle, jota puhutellaan väliin konkreettisesti kasvot suoraan yleisöön suunnattuna, ja välillä esimerkiksi homojen normaaliutta puolustavan Rebekan kautta. "Mitä jos ei olekaan?" on toki tärkeä kysymys puolestapuhujalle, joka näkee homorakkauden täysin samanlaisena kuin heterorakkauden. "Puolustatko sä mua vielä jos haluan joka ilta eri miehen?". On harmi että tämä rakkaus- ja perhepuhetta ja -perusteluita kyseenalaistava kohtaus kestää vain vähän aikaa, eikä sen henki kanssa näytelmässä sen pidemmälle. Lopussa palataan siihen samaan eetokseen, joka nostaa rakkauden oleellisimmaksi asiaksi homoseksuaalisuudessa.

Juuri tähän rakkauteen ja normaaliuteen tukeutuvaan puolustusretoriikkaan olisi HOMO!ssa voinut tehdä isojakin koloja. Esimerkiksi SETAa on kritisoitu (ainakin omassa tuttavapiirissäni) paljonkin sen viime vuosien pyrkimyksestä esittää homoseksuaalisuus lähinnä kunniallisen keskiluokkaisen (lesbo)perheen kautta. Kuten täällä osuvasti todettiin, lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuus on esittelykelpoista, kunhan unohdetaan häiritsevä homostelu ja seksuaalisuus, ja palautetaan se vaikkapa Hellevi Teräksen tavoin "todella kauniiseen kristallikruunuun". Vaikka näytelmän homot esittävätkin kysymyksen siitä, miksi vain samanlaisuus olisi oikein ja hyväksyttävää ja julistautuvat erilaisiksi, viimeisen sanan saa kuitenkin näkökulmahenkilönä Veijo Teräs, joka "varmaan haluis" että "oispa jossakin maa, jossa kaikki saa rakastaa ketä itse haluaa". Tätä hoilataan toisteisesti sen verran monta kertaa, ettei voi olla menemättä perille, että tämä on nyt se varsinainen moraalinen kannanotto ja loppukaneetti.

Pelkkään rakkauteen vetoamalla kuitenkin pelataan helposti juuri niiden vastustajien pussiin, jotka puhuvat rakkaudesta mutta tuomitsevat teot. Ei Hellevilläkään ole mitään homojen rakkautta vastaan, hänhän rakastaa näitä itsekin, kunhan vain eivät toteuta homouttaan - siis suorita seksuaalisia tekoja. On ymmärrettävää, ettei monikaan yksilö halua seksuaalisuutensa joutuvan yleiseen tarkkailuun, julkisesti leviteltäväksi ja arvostelun ja arvottamisen kohteeksi - mutta fakta on, että (hetero)normista poikkeava seksuaalisuus joutuu tuomiolle, eikä asia muutu miksikään vaikenemalla.