Mitä tiedotusvälineiden tarvitsee tehdä?

Ainakaan niiden ei tarvitse tarjota rajattomia mahdollisuuksia kokemuslähtöisille minä-määritelmille, kirjoittaa Jaakko Kilpeläinen Journalistin kolumnissaan. Kilpeläinen tietää, että toimittajan pitää ajatella yleisöä.

Jäin tässä miettimään, että mikähän se sitten olisi se journalismin - jota tiedotusvälineet ainakin toivottavasti edes toisinaan edustavat - tehtävä? Tiedonvälitys tuli ensimmäisenä mieleen. Toki se voi olla haastavaa, jos pitää ajatella yleisöä, joka ei oletettavasti ymmärrä mitään muuta kuin jo tietämänsä asiat. Eikä välttämättä niitäkään, jos liian vaikeasti puhutaan. Vai onko sittenkin kysymys itse journalistin laiskuudesta?

Setan toimittajaopas (pdf), johon Kilpeläinen viittaa muttei viitsinyt linkata, on itse asiassa paras koskaan lukemani suomen- ja selkokielinen yleisesitys sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä ja näihin liittyvistä käsitteistä ja terminologiasta. Oppaassa kehotetaan toimittajaa avaamaan käyttämiään vierasperäisiä käsitteitä, kuten Kilpeläisen ilmeisesti vierastamaa lhbtiq-lyhennettä. Tämä jää kuitenkin kolumnissa mainitsematta ja lyhenne avaamatta - ehkä olisivat olleet yleisölle liian vaikeita tajuta. Mitäpä sitä turhaan otsikkoaan selittämään.

Kenties Setan olisi pitänyt toimittajaoppaassaan korostaa enemmän sitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät vain ole lehtijuttujen aiheena; me luemme itsekin lehtiä. Yleisöä ajattelevalta toimittajalta jäi tämä osa yleisöstä nyt huomioimatta. Ehkä kannattaisi lukaista toimittajaoppaan teksti normatiivisuudesta vielä kerran läpi, tällä kertaa ajatuksen kanssa.

Kilpeläistä huolettaa, että toimittaja joutuu valitsemaan jonkin vierasperäisen ja vakiintumattoman uudiskäsitteen ymmärrettävyyden kustannuksella. Median tehtävä on tuoda ihmisille informaatiota myös sellaisista asioista, joista he eivät vielä kaikkea tiedä, ja tästä kieltäytyminen on varsin laiskaa journalismia. Lisäksi on syytä muistaa, että haastateltavia voidaan kutsua kunnioittavasti vakiintuneillakin ilmauksilla. Usein riittäisi vain turhan ja/tai virheellisen tiedon jättäminen pois artikkelista. Tämä on periaatteessa journalismin perusvaatimuksia, muttei useinkaan toteudu käytännössä, kun puhutaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

Mikä on ääriliike?

Ääriliikkeiden yhteenotot eivät tule yllätyksenä, tietää Supo nyt. Vielä vähän aikaa sitten sama lafka oli kuitenkin sitä mieltä, että Suomen poliittiset ääriliikkeet ovat pieniä ja maltillisia. (Tekisi mieli kysyä jo tässä, eikö "maltillinen ääriliike" ole jonkin sortin paradoksi, mutta palataan siihen myöhemmin.) Merkillepantavaa viime päivien uutisoinnissa on ollut poliisin haluttomuus nimetä hyökkäävää osapuolta (tai edes puhua "hyökkäyksestä" eikä "tilanteesta" tai "tapahtumasta") sekä vihjailla, että ehkä tässä olikin kysymys suunnitellusta yhteenotosta. Sisäministeri Räsänen kantaa kortensa kekoon kehottamalla lopettamaan ajattelun, anteeksi, "olemaan tekemättä pidemmälle meneviä johtopäätöksiä". Poliisi ei halua ottaa kantaa motiiveihin, mutta sisäministerinkin mukaan "ääriliikkeitä on sisäministeriössä seurattu".

Mutta mitä ne ääriliikkeet nyt sitten ovat? Äären lisäksi puhutaan poliittisen kentän laidalla tai, harvemmin, reunoilla olevista toimijoista. Näistä sanoista tulee konkreettisesti mieleen putoamisen mahdollisuus - turvallisempaa olisi kai olla tukevasti keskellä - ja se, että ikävästi sieltä laidoilta käsin yhteistä venettä keikutellaan. Elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa ihmiset eivät todellakaan istu samassa veneessä. Tuloerot kasvavat Suomessa nopeammin kuin useimmissa muissa maissa ja ovat jo suuremmat kuin muissa Pohjoismaissa. Sekä maahanmuuttajat että Suomessa syntyneet kohtaavat jatkuvaa rasismia. Osa ihmisistä kohtaa syrjintää, myös institutionaalista, epänormatiivisen sukupuolensa vuoksi. Seksuaalinen tasavertaisuus on edelleen vain etäinen ihanne. Joidenkin ihmisten silmissä leimautuu äärilaidan toimijaksi ihan vain puhuessaan näistä asioista, terveisin nimimerkki Kokemusta on.

Joidenkin mielestä ääriliikkeen tekevät äärimmäiset päämäärät - esimerkiksi halu kaataa "vallitseva yhteiskuntajärjestys", mikä tarkoittanee useimmiten valtiomuotoa. Myös naisten äänioikeus oli aikanaan äärimmäinen päämäärä, ja sen puolustajat kävivät ainakin omaisuuden kimppuun. Yhdestä näkökulmasta omaisuutta turmelivat, tai ainakin hävittivät, orjia vapauttaneet (ääri)liikkeet Yhdysvalloissa, ja samaa tekevät nykyään Eläinten vapautusrintaman nimissä toimivat. Äärimmäisten keinojen käyttäminen on toinen mahdollinen määritelmä ääriliikkeille, ja joidenkin mielestä omaisuusrikos on ihan samalla tapaa rikos kuin henkirikoskin ja ääriliikkeeksi pääsee, jos on valmis rikkomaan lakia. Toisten mielestä ääriliikkeiden täytyy, määritelmän täyttääkseen, olla valmiita käyttämään ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja terroria.

Mutta ehkä vastausta ei edes pitäisi etsiä sieltä reunoilta, niiden äärimmäisten toimijoiden tekosista. Onhan Suomi tunnetusti yhteiskunta, jossa koko kansa haluaa samaa asiaa - mikä se nyt sitten milloinkin sattuu olemaan. Täällä kaikki haluavat tehdä viikot työtä ja istua viikonloppuisin kännissä saunassa. Täältä ulkomaille lähtiessään kaikki kaipaavat ruisleipää ja salmiakkia. Täällä on tasa-arvo saavutettu ja mennyt jo liian pitkällekin. Täällä... no ehkä tajusitte jo. Täällä ei ole ihan hirveän vaikeaa olla radikaalisti eri mieltä kuin muut. Termi "ääriliike" taitaakin kertoa paljon enemmän käyttäjästään kuin kuvailun kohteesta.

Koska, myös tunnetusti, suuntia sieltä poliittisen kentän keskiöstä poispäin on olemassa kaksi, pitää kaiken tasapuolisuuden nimissä äärioikeistosta puhuttessa mainita myös äärivasemmisto. Äärivasemmistoon lukeutunee poliisin, Perussuomalaisten, hommafoorumilaisten ja muitten viisastelijoiden mielestä esimerkiksi silloin, kun sattuu puhumaan kirjoittamastaan kirjasta kirjastossa. Tai olemaan kuuntelemassa, kun joku toinen puhuu.

Omasta mielestäni Suomessa on, ihan oikeasti, perusteltua puhua vain äärioikeistosta. Täältä löytyy useita oikeistolaisia tahoja, jotka ovat valmiita laittomin ja väkivaltaisin keinoin ja yksilöiden kimppuun käyden edistämään omaa poliittista päämääräänsä. Näistä Kansallisen Vastarinnan tavoitteena on viime kädessä perustaa oma, etnisesti "puhdas" Pohjoinen valtakunta. Tämä ei ole mitään leikkiä.

Natseja ja väkivaltaa

Toisinaan koen tarvetta viettää muutaman päivän menemättä laisinkaan internettiin. Siksi tulenkin nyt vähän myöhässä tähän uusinpaan natsikeskusteluun. Vallankumouksen hedelmiä summaa tapahtuman, jossa en ollut itse paikalla mutta useampi ystäväni oli. Lyhyesti: ilmeisesti patriootti.comin aktivistit hyökkäsivät teräasein Jyväskylän kaupunginkirjaston tilaisuuteen, jossa oli keskusteltiin suomalaisesta äärioikeistosta. Aiheesta Dan Koivulaakson (joka itse sai Oulun Pride-tapahtumassa kaasua kasvoilleen - aikaisemminhan Kansallisen vastarinnan aktivistit olivat kunnostautuneet Helsinki Prideen tehdyssä kaasuiskussa) kanssa kirjan kirjoittaneet Li Andersson ja Mikael Brunila olivat paikalla keskustelemassa. Kuuleman mukaan kaksi kolmesta hyökkääjästä on tunnistettu ja kuuluu patriootteihin, mutta mitään virallista tiedotusta aiheesta en ole vielä nähnyt. Katsotaan miten asia edistyy.

Itse iskun lisäksi haluan kiinnittää huomiota myös siihen, miten iskusta, sen tekijöistä ja heidän hengenheimolaisistaan puhutaan, sekä siihen, mitkä nähdään keinoiksi vastustaa tällaista ilmapiiriä. Olen itse anarkisti, mikä minulle tarkoittaa kaikenlaisen ylivallan, myös väkivallan, vastustamista ja pyrkimystä yhteiskuntaan, jossa valta tunnustetaan kaikissa suhteissa läsnäolevaksi asiaksi, ja rakenteellista ja keskitettyä valtaa pyritään purkamaan ja analysoimaan. En usko mihinkään vallankumouksen jälkeiseen utopiaan vaan siihen, että jatkuvasti työskentelemällä ja vallitsevia olosuhteita haastamalla ja muuttamalla voidaan luoda ympäristö, jossa sortoa on yhä vähemmän. Minulle on tärkeää ymmärtää ympärilläni olevia ilmiöitä ja niiden syitä, sillä koen sen ainoaksi mahdollisuudeksi vaikuttaa niiden ilmenemiseen.

Anarkisteista ja (muustakin) vasemmistosta löytyy kuitenkin myös niitä, jotka ovat nyt julistamassa sotaa natseja vastaan ja ideoimassa natsintappamispäiviä. En usko näiden ajatusten kantavan käytännössä kovinkaan pitkälle varsinkaan lähiaikoina, mutta uskon että jos väkivaltaiseen retoriikkaan ei puututa, siitä seuraa pikkuhiljaa kasvavaa väkivaltaa - aivan samalla tavalla kuin viime vuosina varsinkin Perussuomalaisten Suomen Sisu -siiven "maahanmuuttokriittinen" retoriikka on tehnyt tilaa yhä rasistisemmille puheille ja teoille. Minun näkökulmastani tässä ei ole järkevää koettaa todistaa, kuka on oikeassa (ja siksi oikeutettu käyttämään väkivaltaa), vaan puhua yleisestä väkivaltaa ihannoivasta ja sen hyväksyvästä asenteesta, joka lävistää myös koko valtakulttuurin. Jos anarkistit omaksuvat natsien käyttämän sota- ja taisteluretoriikan, ollaan jo niinsanotusti tappion tiellä, sillä sodan käyminen vaatii viholliskuvien rakentamista.

En suinkaan tarkoita, että hyväksyisin Jyväskylässä tehdyn iskun tai että ajattelisin ettei sellaiselle pidä tehdä mitään. Päinvastoin. Suuri osa ongelmaa on nimenomaan hiljaa pysyminen tai se, että väkivaltaa puolustellaan ("Kai sitä nyt tulee turpiin jos menee sörkkimään tällaista aihetta ja haukkuu natseja") tai vähätellään (Jyväskylän kirjastotoimenjohtaja Seija Laitinen-Kuisma kutsuu tapahtunutta "joukkotappeluksi", ei siis aseelliseksi hyökkäykseksi). Tällaisella kielenkäytöllä rakennetaan kuvaa siitä, että kaikki paikalla olleet ovat jollakin tapaa syyllisiä tilanteeseen. Sama logiikka pelaa myös muualla turpiinsa saaneille puhuttaessa: "No miksi se sua löi?" kysytään, koska oletetaan väkivallan olevan jollain tapaa oikeutettua, kun perusteluja on riittävän paljon. Väärän värinen tukka ei välttämättä ole riittävä perustelu, mutta jo ärsyttävä käytös alkaa monien mielestä ollakin.

Viholliskuvien rakentamisella tarkoitan epärealistista, yksioikoista ja jopa demonisoitua kuvaa. Natsien (pidän erittäin perusteltuna käyttää kyseistä ilmausta tässä yhteydessä, sillä patriootit määrittelevät itse itsensä kansallissosialisteiksi ja ihailevat Hitleriä) demonisointia olen sivunnut aikaisemminkin. On helppo leimata natsit jonkinlaisen äärimmäisen pahan edustajiksi tai toisaalta onnettomiksi luusereiksi ja paska-aivoiksi - ja kieltämättä näiden tyyppien peesaajaporukka tuntuu välillä ihan itsekin antavan aihetta näihin tulkintoihin. Moraalinen pohja putoaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun aletaan ajatella että on oikeutettua tappaa tai pahoinpidellä joku siksi että tämä on natsi, väärää mieltä asioista tai muuten vain kusipää. Sanonpa tämän nyt vielä selkeämmin: se ei ole koskaan oikeutettua. Tappaminen on väärin, pahoinpitely ja toisen tarkoituksellinen vahingoittaminen on väärin. Piste. Oli sen kohde kuka tahansa ja oli hän tehnyt mitä tahansa.

Minä en ole sitä mieltä, että tarkoitus pyhittää keinot. Mielestäni keinot väistämättä muokkaavat sekä päämäärää että lopputulosta (jotka muuten varsin usein ovat ihan eri asioita). Siksi en usko, että voimme pyrkiä väkivallattomaan ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan käyttämällä väkivaltaa. Siksi uskon, että jokaiseen tilanteeseen on pyrittävä löytämään ihanteellinen ratkaisu, ja kun se ei onnistu, on virheistä opittava ja mietittävä yhä uudelleen ja uudelleen ihanteellisia ratkaisuja.

Kansallinen vastarintaliike pyrkii hallitsemaan pelolla. Meidän, jotka haluamme vastustaa tätä, tulisi pyrkiä avoimuuteen, keskustelun, tiedon ja tasa-arvoistavien käytäntöjen lisäämiseen, ei vastaamaan väkivaltaan väkivallalla. Pahimmillaan osapuolten välille syntyy kostoiskujen kierre, molemmat perustavat omat machoilevat katupartionsa ja tappelemisesta tulee epämääräisellä aatteella perusteltu elämystenhakuharrastus muillekin kuin vastarintaliikkeen aktivisteille. Väkivaltaa korostava antifasismi karkottaa sellaisia toimijoita, jotka eivät halua väkivaltaa käyttää. Usein väkivallattomuuden korostaminen arvotetaan huonommaksi ja tehottomammaksi toimintatavaksi - tosin Suomessa väkivaltaiset yhteenotot natsien ja antifasistien välillä ovat olleet pieniä ja harvinaisia. Väkivaltainen kuvasto hallitsee.

Maskuliinisuutta on perinteisesti rakennettu väkivallalla ja miesvaltaisuus on  merkillepantava piirre monissa, väittäisin jopa että useimmissa, poliittisissa toimintaympäristöissä. Miesvaltaisuudella en tarkoita suoraan osallistujien ja toimijoiden sukupuolijakaumaa - vaikka sekin on usein epätasainen - vaan myös vaikkapa sitä, että miehet puhuvat useammin, enemmän ja kovempaan ääneen. Ja aika monien mielestä myös uskottavammin. Tämä ajatus ei suinkaan ole vieras anarkistipiireissäkään. Usein toimijan on, sukupuolesta riippumatta, pyrittävä omaksumaan tietyt perinteisen maskuliiniset toimintatavat ja -mallit: kuten nyt esimerkkinä käytetty voiman ja väkivallan ihannointi ja uhoaminen tai tietynlainen fyysisyys - ympäristöstä riippuen vaikkapa kännissä oleminen, kamppailulajien harrastaminen tai maskuliininen ulkoasu. Mielestäni väkivallan ihannointi ja hyväksyminen on kytköksissä siihen, millaisia ja kuinka moninaisia rooleja ja sukupuolen toteuttamista ihmisille sallitaan. Roolien ja olemisen tapojen monipuolistuessa kontrollin mahdollisuus vähenee - enää ei voi käydä sen yhden tietyn ryhmästä erottuvan kimppun. Siksi väkivaltaa vastustavien tulisi vastustaa myös näennäisen väkivallattomia tapoja puuttua muiden kehoon ja olemiseen. Kansallissosialistit varaavat naisille "arvokkaan" roolin synnyttäjinä, hoivaajina ja (rodun) jatkuvuuden ylläpitäjinä mutta hyökkäävät väkivalloin muiden muassa niitä naisia kohtaan, jotka mieluummin elävät omalla tavallaan. Anarkistit ja vasemmisto eivät ole samalla tavalla asettamassa naisia tiukkaan muottiin, mutta sovinistiset vitsit, naiserityisten ongelmien vähättely ja esimerkiksi homojen ja sukupuolivähemmistöjen dissaaminen tai täydellinen näkymättömyys ei ole mitenkään harvinaista.

Ýhteispohjoismaisen kansallisen(sic) vastarintaliikkeen edustajan mukaan miesten tehtävä olisi puolustaa kansaansa ja kasvattaa pojistaan kunniallisia miehiä. Tämä herättääkin, mielestäni varsin oleellisen, kysymyksen siitä, miten natsiksi tullaan? En nimittäin usko, että se olisi suoraa seurausta jostakin synnynnäisestä pahuudesta ja empatiakyvyttömyydestä, tai muutoin ihmisen olemuksellinen ja väistämätön ominaisuus. Mielestäni on tärkeää pyrkiä ymmärtämään sitä kasvu- ja asenneympäristöä, jossa kansallissosialismi tai muut yhden ryhmän etua muiden kustannuksella vartioivat ideologiat itävät. Jos haluamme päästä eroon fasismista, rasismista ja muusta syrjinnästä, on ymmärrettävä olosuhteita, joissa ne syntyvät, ja pyrittävä muuttamaan niitä. Ongelma on rakenteellinen, kyse ei ole viallisista yksilöistä.

Hauskana (paremman sanan puutteessa) yksityiskohtana muuten se, että "rasisti" on jo natseillekin negatiivinen sana. Natsien haukkuminen on rasistista, juutalaiset ovat rasisteja, mustat ovat rasisteja. Eri natsijärjestöihin kuuluvat vakuuttelevat kilpaa Perussuomalaisten kanssa, etteivät missään nimessä ole rasisteja. Hommafoorumilta napatusta kuvankaappauksesta päätellen myös syrjintä on heidänkin mielestään ikävää ja väärin - tosin ymmärtääkseni vain silloin, kun se kohdistuu heidän omaan porukkaansa. Tällaisen rasismin- ja syrjinnänvastaisen kielenkäytön omaksuminen kertoo kuitenkin jostakin. Sen voisi toki nähdä antirasistisen ajatustavan voittokulkuna, kun jopa äärioikeiston on tunnustettava, että rasismi on huono asia. Tämä olisi kuitenkin naiivia, sillä saman mukamas-rasisminvastaisen puheen suojissa nousee yhä tiukempia rasistisia, anteeksi maahanmuuttokriittisiä, kannanottoja, jotka puolestaan raivaavat tilaa rasistiselle toiminnalle. Ja siinä sivussa myös iskuille ja uhkailulle, jotka kohdistuvat ihmisiin joiden nähdään jollakin tapaa uhkaavan natsien rotupuhdasta kansallissosialistista heteroydinperheiden kansoittamaa ihanneyhteiskuntaa: "multikulturalisteihin", vasemmistoon, sukupuoli- ja seksuaalinormeista poikkeaviin, maahanmuuton tutkijoihin.