Työ syö

Elämme turhan työn yhteiskunnassa. Suuri osa työstä on paitsi turhaa, myös haitallista. Työ syö aikaa, jonka voisimme käyttää paljon paremmin. Tuhlatusta ajasta maksetaan korvauksena rahaa, jolla voimme ostaa niitä asioita, joiden tuottaminen on työtämme.

Oikeisto mittaa työn arvoa rahalla. Puhutaan tuottavuudesta näkemättä, miten paljon arvokasta työtä tehdään palkatta: hoivaa, taidetta, politiikkaa… Vasemmisto näkee työn itseisarvona ja pyrkii edelleen täystyöllisyyteen, joka ei maailmanhistoriassa liene toteutunut muualla kuin Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kummallakaan puolella ei puhuta siitä, hyödyttääkö tehty työ mitään tai ketään - on samantekevää, oletko sairaanhoitaja, Tiimarin myyjä vai yritysjohtaja, kunhan sinulla on varaa ylläpitää itseäsi. Tällaisessa asenneilmapiirissä voi hyvin kuvitella valtion tai kuntien ryhtyvän työllistämiskokeiluihin, jotka vaikuttavat lähinnä sellaisilta joissa joka toinen ihminen kaivaa kuoppaa ja joka toinen täyttää. Töitä on keksittävä väkisellä vaikka mitään tehtävää ei olisikaan, jotta saadaan ihmiset pois tilastoja rumentamasta.

Ihminen määritellään työnsä kautta. ”Mitä sä teet?” on ensimmäinen kysymys uudelle tuttavuudelle. Hyväksyttävät vastausvaihtoehdot ovat a) työnteko, jolloin halutaan tarkemmin tietää mitä työtä, ja b) opiskelu, jolloin halutaan tarkemmin tietää, mille alalle on valmistumassa. Jos on valmistumassa alalle, jolta ei saa töitä, saa todennäköisesti vastaansa lisää kysymyksiä siitä, mitä sitten aikoo oikein tehdä koulun jälkeen, ja miksi oikeastaan edes opiskelee moista. Itsensä sivistäminen ja omat kiinnostukset eivät ole riittävä syy opiskelulle enää edes vapaa-ajalla suoritettavilla kursseilla; luultavasti enemmistö vaikkapa työväenopiston espanjankurssilaisista vastaa kysyttäessä tulleensa kurssille parantaakseen mahdollisuuksiaan työmarkkinoilla.

Työmarkkinoilla joutuu kauppaamaan itseään härskimmin kuin niinkutsutussa maailman vanhimmassa ammatissa. Työpaikkailmoituksissa iloiset ja nuorekkaat tiimit etsivät ulospäin suuntautuneita, joustavia ja reippaita sekä kielitaitoisia ammattilaisia, joilla on vankka kokemus ja myyntihenkisyyttä. Sopeutuvaisuus kohtuuttomilta tuntuviin työaikoihin ja ulkonäkövaatimuksiin katsotaan eduksi. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kovassa huudossa tasan niin kauan, kun niitä toteutetaan työpaikan sääntöjen mukaan. Onko ihmekään, että moni jää mieluummin viettämään jatkuvaa vapaa-aikaa kuin upottaa kahden viikon työpanoksen riittävän edustavan työhakemuksen laatimiseen?

Työn tarkoituksena pitäisi olla välttämättömien tehtävien hoitaminen eikä palkan saaminen. Jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta kahdeksaa tuntia päivässä kännykkälogojen laatimiseen tai kertakäyttömuodin kauppaamiseen ja keskittyisivät oleelliseen, saattaisi syntyä uusi kulttuuri joka korostaisi uhrautuvan raatamisen sijaan vapautta, yhdessäolemista sekä todellista luovuutta ja onnellisuutta.

Gay shame, lesbian riot, queer as fuck - häpeätahra Helsinki Priden kulkueessa?

Musta-pinkki blokki toi tämän vuoden Pride-kulkueeseen värejä sateenkaaren ulkopuolelta. Alkuperäisessä sateenkaarilipussa pinkki edusti seksuaalisuutta, ja Natsi-Saksassa homot joutuivat pitämään takissaan vaaleanpunaista kolmiota. Musta on koko sateenkaaren kääntöpuoli, muistutus kaikista niistä ihmisistä, joilla ei ole mahdollisuutta - eikä kenties edes halua - olla ylpeästi esillä ja ulkona. Gay shame on vastaus (ja vastustusta) Pride-tapahtumien ylpeyden politiikkaan. Gay shame muistuttaa siitä, ettei ylpeys ole useinkaan se ensimmäinen tunne, kun huomaa olevansa erilainen, ulkopuolinen, sopeutumaton - se tunne on häpeä. Toisaalta ylpeys ei ole kovin hedelmällinen pohja muutosvoimille, häpeä sen sijaan kasvattaa vastarintaa. Pride-kulkue haluaa tuoda esiin homot, lesbot, bit ja transihmiset, iloisen ja riemunkirjavan "sateenkaarikansan", ja unohtaa sen tosiasian että heteronormista poikkeaminen tarkoittaa edelleen monelle ihmiselle pelkoa, syrjintää ja väkivallan, jopa kuoleman, uhkaa. Sekin halutaan unohtaa, että kaikkia heteronormista poikkeavia ei saada mahdutettua kirjainyhdistelmään HLBT.

Vallitseva sateenkaaripolitiikka on sopeuttamispolitiikkaa, joka vaatii vain tietynlaisen ja tarkoin rajatun erilaisuuden hyväksymistä. Homot ja lesbot on hyväksyttävä, koska he haluavat vain elää normaalia elämää. Biseksuaalit? Onhan heilläkin oikeutensa, vaikka olisi jo syytä päättää, tahtooko olla lintu vai kala. Transihmisistä näkyvillä ovat vain naisiksi itsensä kokevat - vaikka hekin harvoin - sillä miehestä naiseksi muuttuva laskeutuu vapaaehtoisesti vallitsevassa arvojärjestyksessä, ja on siis korkeintaan huvittava eikä uhkaava. Missä ovat kaikki ne, jotka eivät sopeudu kaksijakoisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden malleihin? Mihin komeroon on suljettu ne epänormaalit, joita ei edes kiinnosta tulla hyväksytyiksi normaaleina?

Meiltä vaaditaan ylpeyttä ja iloa, meitä vaaditaan tulemaan ulos, astumaan esiin ja antamaan kasvomme erilaiselle mutta yhtenäiselle sateenkaarikansalle. Samaan aikaan meitä kahlitaan häpeällä siitä, ettemme kuulu joukkoon, emme koe veljeyttä tai sisaruutta, emmekä toivo normaalia elämää.

Me emme aio astua kaapista ja paljastaa kasvojamme! Me emme tahdo olla sopivia ja sopeutuvaisia! Me elämme häpeän varjossa, ja varjoista käsin me murennamme normaaliuden ja sopivaisuuden yhteiskuntaa.