Löysin viimesyksyisen koulutehtävätekstini, ja koska sen aihe on osittain edelleen ajankohtainen, ajattelin laittaa sen tännekin.
"Menkää Romaniaan kerjäämään!" huutaa ohikulkija, ja vedän mielessäni toisen viivan tukkimiehen kirjanpitooni. Fredrika Biströmin koollekutsumaa kerjäläisperformanssia on kulunut ehkä kymmenen minuuttia. Parikymmentä ihmistä istuu puoliympyrässä Kolmen sepän patsaan edustalla edessään kippoja ja kylttejä. Nostan omaa täyteentekstattua pahvinpalastani ylemmäs ja koetan saada katsekontaktia ohitse valuviin ihmisiin. Suurin osa vilkuilee mutta kääntyy nopeasti pois, jotkut liikuttavat huuliaan lukiessaan tekstini:
"Minä haluan kerjätä julkisesti solidaarisuudenosoituksena niille, joilla ei ole yhteiskunnan tarjoamaa koulutusta ja toimeentuloa eikä ihonvärin antamaa suojaa ja etuoikeutta".
Fredrika Biströmiä voinee hyvällä syyllä nimittää kantaaottavaksi ja feministiseksi taiteilijaksi. Hänen aikaisempiin projekteihinsa kuuluu esimerkiksi Megafån-taiteilijaryhmässä toteutettu Feministitapetti, Kaisaniemen puistossa kuvattu sarja Rape park, Wanktent-installaatio sekä kuvasarja X-front -housuista, joissa naiset voivat pissata seisaaltaan. Kysymykset tasa-arvosta ja tilankäytöstä tuntuvat toistuvan taiteilijan tuotannossa, ja 10.9. järjestetyn kerjäläisperformanssin voi nähdä osana tätä jatkumoa.
Eri nettimedioissa levitetyssä kutsussa Biström kehottaa "kerjäämään yhdessä, kun se vielä on laillista". Taiteilija kertoo halunneensa saada ihmiset miettimään suhdettaan kerjäämiseen ja köyhyyteen, esittää kysymyksiä ja herättää keskustelua. Tämä tavoite toteutuu ainakin paikan päällä: vieressäni istuva kommunisti puhuu jonkun ohikulkijan kanssa kaupungin asuntopolitiikan vaikutuksista, ja vähän matkan päässä polvillaan kerjäävä frakkipukuinen filosofi jaksaa väitellä hyökkäävästikin suhtautuvien ihmisten kanssa.
Vaikka Biströmin kutsussaan visioimia satoja helsinkiläisiä ei olekaan ilmaantunut kerjäämään, herättää joukkio silti melkoisesti huomiota. Jokainen ohikulkija joutuu miettimään suhteensa kerjääviin - katsoako vai ei, pitäisikö sanoa jotain, mitä? Itse olen yllättynyt positiivisten kommenttien määrästä. Varsinkin vanhemmat ihmiset pysähtyvät kertoakseen, että olemme hyvällä asialla. Huutelu jää lopulta vähiin, ja monet niistäkin, jotka eivät sano mitään, nyökyttelevät hyväksyvästi luettuaan kylttini. Myös omat ajatukseni kerjäämisen suhteen selkeytyvät - ymmärrän, että rasistisessa yhteiskunnassa valkoinen ihminen saa vaikka kerjätä, ja selkääntaputtelua tulee silti.
Performanssia voisi kritisoida siitä, että se saattaa näyttäytyä jonkinlaisena elämyshakuisuutena: tässä me hyvässä asemassa olevat nyt istumme kokeilemassa kerjäämistä, kun kyllästymme, lähdemme kotiin. Kritiikki voi olla osin oikeutettuakin, mutta olisiko parempi istua kotona sekin aika? Taiteen tehtäviin kuuluu kyseenalaistaa, provosoida ja herättää keskustelua, eikä keskustelua syntyisi jos kaikki olisivat jo valmiiksi samaa mieltä.
Biström nostaa tärkeän asian tapetille ottaessaan osaa lähinnä kaupungin virkamiesten ja virkavallan dominoimaan kerjäämiskeskusteluun, joka tuntuu olevan monessa mielessä sama asia kuin keskustelu Itä-Euroopasta tulleista romaneista. Sormeillessani kotimatkalla taskussani olevaa kahden tunnin kerjäämisen saalista, yhtä euroa ja seitsemääkymmentäyhtä senttiä, mietin tänä aikana konkretisoitunutta etuoikeuttani: oikeutta tehdä yhteiskunnallisista epäkohdista taidetta. Parinkymmenen kerjäävän suomalaisen ryhmä on performanssi, mutta muutaman kymmenen kerjäävän romanin ryhmä on "romaniongelma".
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
perjantai 23. tammikuuta 2009
Transsukupuolisuus ja (-)seksuaalisuus
Vaikka tuen koko sydämestäni termin 'transseksuaalisuus' muuttamista muotoon 'transsukupuolisuus' esimerkiksi lääketieteellisissä diagnooseissa ja laissa, olen täysin eri mieltä perustelusta, jonka nojalla sitä usein vaaditaan: ettei transsukupuolisuudella ole mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Kulttuurissa, jossa seksuaalisuus rakentuu käsitykselle sukupuolista, kaikella sukupuolisuudella on tekemistä seksuaalisuuden kanssa, oli se sitten trans-, cis- tai muuta sukupuolisuutta.
Kulttuurimme tunnustaa hetero-, homo-, ja (toisinaan myös) biseksuaalisuuden, jotka kaikki määrittyvät halun kohteen sukupuolen kautta. Sukupuolisuutta käytetään välillä käytännössä synonyymina seksuaalisuudelle: puhutaan sukupuolikontaktista, sukupuolitaudeista, sukupuoliyhdynnästä. Kaikki nämä termit ovat tietysti vahvasti heteronormatiivisia - ajatellaan että kun sukupuolet, siis mies ja nainen, ovat tekemisissä keskenään, niin kysymys on seksistä. Siis jos ne ovat sillä tavalla tekemisissä.
'Transseksuaalisuus' antaa kuitenkin väärän kuvan itse asiasta. Kysehän on siis tilanteesta, jossa ihminen tuntee kuuluvansa eri sukupuoleen kuin mikä hänelle on syntyessä määritelty ja minkä edustajana yhteiskunta häntä pitää. Usein kuulee puhuttavan, esimerkiksi lääketieteessä, "kokemuksesta vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta". Tämä on sikäli hämärä ja suorastaan paradoksaalinen ilmaisu, että kokeakseen jonkin sukupuolen vastakkaiseksi täytyy uskoa a) että sukupuolia on vain kaksi ja ne ovat toistensa vastakohtia, tai että muuten on määriteltävissä vastapariset sukupuolet, ja b) että kuuluu itse siihen sukupuoleen, joka ei ole oman sukupuolen vastakohta. Sekä tämä ajatus että ajatus "sukupuolen vaihtamisesta" pohjaavat näkemykseen, jonka mukaan ihmisellä on oikea ja todellinen, biologinen sukupuoli, ja sukupuolikokemus määrittelee sukupuolta vain, jos se sopii yhteen biologisen sukupuolen kanssa. Tässä valossa ei olekaan mikään ihme, että transsukupuolisuus monien sukupuolta perinteisesti ajattelevien ihmisten mielessä näyttäytyy jonkinlaisena perverssinä seksuaalisuuden muotona.
Toisinaan ihmiset olettavat myös, että sukupuolen "vaihtuessa" myös seksuaalisuus muuttuu, tai vaihtuu. Jos MtF (Male to Female) transnainen on vielä miehen kehossa eläessään ollut kiinnostunut naisista, saatetaan kysyä, onko hän nyt naisena kiinnostunut miehistä, kuten Gwen Haworthin dokumentissa She's a boy I knew sivumennen mainitaan. Tavallaanhan seksuaalisuus kyllä vaihtuu - jos Gwen nyt onkin lesbo, oli hän ollessaan Steven muiden silmissä hetero. Ja äitinsä silmissä on tämän haastattelun perusteella edelleenkin: äiti huokaa, että onneksi "poika" on kiinnostunut naisista, sillä muutenhan täytyisi totutella vielä ajatukseen homoseksuaalisuudestakin!
Kulttuurimme tunnustaa hetero-, homo-, ja (toisinaan myös) biseksuaalisuuden, jotka kaikki määrittyvät halun kohteen sukupuolen kautta. Sukupuolisuutta käytetään välillä käytännössä synonyymina seksuaalisuudelle: puhutaan sukupuolikontaktista, sukupuolitaudeista, sukupuoliyhdynnästä. Kaikki nämä termit ovat tietysti vahvasti heteronormatiivisia - ajatellaan että kun sukupuolet, siis mies ja nainen, ovat tekemisissä keskenään, niin kysymys on seksistä. Siis jos ne ovat sillä tavalla tekemisissä.
'Transseksuaalisuus' antaa kuitenkin väärän kuvan itse asiasta. Kysehän on siis tilanteesta, jossa ihminen tuntee kuuluvansa eri sukupuoleen kuin mikä hänelle on syntyessä määritelty ja minkä edustajana yhteiskunta häntä pitää. Usein kuulee puhuttavan, esimerkiksi lääketieteessä, "kokemuksesta vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta". Tämä on sikäli hämärä ja suorastaan paradoksaalinen ilmaisu, että kokeakseen jonkin sukupuolen vastakkaiseksi täytyy uskoa a) että sukupuolia on vain kaksi ja ne ovat toistensa vastakohtia, tai että muuten on määriteltävissä vastapariset sukupuolet, ja b) että kuuluu itse siihen sukupuoleen, joka ei ole oman sukupuolen vastakohta. Sekä tämä ajatus että ajatus "sukupuolen vaihtamisesta" pohjaavat näkemykseen, jonka mukaan ihmisellä on oikea ja todellinen, biologinen sukupuoli, ja sukupuolikokemus määrittelee sukupuolta vain, jos se sopii yhteen biologisen sukupuolen kanssa. Tässä valossa ei olekaan mikään ihme, että transsukupuolisuus monien sukupuolta perinteisesti ajattelevien ihmisten mielessä näyttäytyy jonkinlaisena perverssinä seksuaalisuuden muotona.
Toisinaan ihmiset olettavat myös, että sukupuolen "vaihtuessa" myös seksuaalisuus muuttuu, tai vaihtuu. Jos MtF (Male to Female) transnainen on vielä miehen kehossa eläessään ollut kiinnostunut naisista, saatetaan kysyä, onko hän nyt naisena kiinnostunut miehistä, kuten Gwen Haworthin dokumentissa She's a boy I knew sivumennen mainitaan. Tavallaanhan seksuaalisuus kyllä vaihtuu - jos Gwen nyt onkin lesbo, oli hän ollessaan Steven muiden silmissä hetero. Ja äitinsä silmissä on tämän haastattelun perusteella edelleenkin: äiti huokaa, että onneksi "poika" on kiinnostunut naisista, sillä muutenhan täytyisi totutella vielä ajatukseen homoseksuaalisuudestakin!
lauantai 7. heinäkuuta 2007
Työ syö
Elämme turhan työn yhteiskunnassa. Suuri osa työstä on paitsi turhaa, myös haitallista. Työ syö aikaa, jonka voisimme käyttää paljon paremmin. Tuhlatusta ajasta maksetaan korvauksena rahaa, jolla voimme ostaa niitä asioita, joiden tuottaminen on työtämme.
Oikeisto mittaa työn arvoa rahalla. Puhutaan tuottavuudesta näkemättä, miten paljon arvokasta työtä tehdään palkatta: hoivaa, taidetta, politiikkaa… Vasemmisto näkee työn itseisarvona ja pyrkii edelleen täystyöllisyyteen, joka ei maailmanhistoriassa liene toteutunut muualla kuin Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kummallakaan puolella ei puhuta siitä, hyödyttääkö tehty työ mitään tai ketään - on samantekevää, oletko sairaanhoitaja, Tiimarin myyjä vai yritysjohtaja, kunhan sinulla on varaa ylläpitää itseäsi. Tällaisessa asenneilmapiirissä voi hyvin kuvitella valtion tai kuntien ryhtyvän työllistämiskokeiluihin, jotka vaikuttavat lähinnä sellaisilta joissa joka toinen ihminen kaivaa kuoppaa ja joka toinen täyttää. Töitä on keksittävä väkisellä vaikka mitään tehtävää ei olisikaan, jotta saadaan ihmiset pois tilastoja rumentamasta.
Ihminen määritellään työnsä kautta. ”Mitä sä teet?” on ensimmäinen kysymys uudelle tuttavuudelle. Hyväksyttävät vastausvaihtoehdot ovat a) työnteko, jolloin halutaan tarkemmin tietää mitä työtä, ja b) opiskelu, jolloin halutaan tarkemmin tietää, mille alalle on valmistumassa. Jos on valmistumassa alalle, jolta ei saa töitä, saa todennäköisesti vastaansa lisää kysymyksiä siitä, mitä sitten aikoo oikein tehdä koulun jälkeen, ja miksi oikeastaan edes opiskelee moista. Itsensä sivistäminen ja omat kiinnostukset eivät ole riittävä syy opiskelulle enää edes vapaa-ajalla suoritettavilla kursseilla; luultavasti enemmistö vaikkapa työväenopiston espanjankurssilaisista vastaa kysyttäessä tulleensa kurssille parantaakseen mahdollisuuksiaan työmarkkinoilla.
Työmarkkinoilla joutuu kauppaamaan itseään härskimmin kuin niinkutsutussa maailman vanhimmassa ammatissa. Työpaikkailmoituksissa iloiset ja nuorekkaat tiimit etsivät ulospäin suuntautuneita, joustavia ja reippaita sekä kielitaitoisia ammattilaisia, joilla on vankka kokemus ja myyntihenkisyyttä. Sopeutuvaisuus kohtuuttomilta tuntuviin työaikoihin ja ulkonäkövaatimuksiin katsotaan eduksi. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kovassa huudossa tasan niin kauan, kun niitä toteutetaan työpaikan sääntöjen mukaan. Onko ihmekään, että moni jää mieluummin viettämään jatkuvaa vapaa-aikaa kuin upottaa kahden viikon työpanoksen riittävän edustavan työhakemuksen laatimiseen?
Työn tarkoituksena pitäisi olla välttämättömien tehtävien hoitaminen eikä palkan saaminen. Jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta kahdeksaa tuntia päivässä kännykkälogojen laatimiseen tai kertakäyttömuodin kauppaamiseen ja keskittyisivät oleelliseen, saattaisi syntyä uusi kulttuuri joka korostaisi uhrautuvan raatamisen sijaan vapautta, yhdessäolemista sekä todellista luovuutta ja onnellisuutta.
Oikeisto mittaa työn arvoa rahalla. Puhutaan tuottavuudesta näkemättä, miten paljon arvokasta työtä tehdään palkatta: hoivaa, taidetta, politiikkaa… Vasemmisto näkee työn itseisarvona ja pyrkii edelleen täystyöllisyyteen, joka ei maailmanhistoriassa liene toteutunut muualla kuin Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kummallakaan puolella ei puhuta siitä, hyödyttääkö tehty työ mitään tai ketään - on samantekevää, oletko sairaanhoitaja, Tiimarin myyjä vai yritysjohtaja, kunhan sinulla on varaa ylläpitää itseäsi. Tällaisessa asenneilmapiirissä voi hyvin kuvitella valtion tai kuntien ryhtyvän työllistämiskokeiluihin, jotka vaikuttavat lähinnä sellaisilta joissa joka toinen ihminen kaivaa kuoppaa ja joka toinen täyttää. Töitä on keksittävä väkisellä vaikka mitään tehtävää ei olisikaan, jotta saadaan ihmiset pois tilastoja rumentamasta.
Ihminen määritellään työnsä kautta. ”Mitä sä teet?” on ensimmäinen kysymys uudelle tuttavuudelle. Hyväksyttävät vastausvaihtoehdot ovat a) työnteko, jolloin halutaan tarkemmin tietää mitä työtä, ja b) opiskelu, jolloin halutaan tarkemmin tietää, mille alalle on valmistumassa. Jos on valmistumassa alalle, jolta ei saa töitä, saa todennäköisesti vastaansa lisää kysymyksiä siitä, mitä sitten aikoo oikein tehdä koulun jälkeen, ja miksi oikeastaan edes opiskelee moista. Itsensä sivistäminen ja omat kiinnostukset eivät ole riittävä syy opiskelulle enää edes vapaa-ajalla suoritettavilla kursseilla; luultavasti enemmistö vaikkapa työväenopiston espanjankurssilaisista vastaa kysyttäessä tulleensa kurssille parantaakseen mahdollisuuksiaan työmarkkinoilla.
Työmarkkinoilla joutuu kauppaamaan itseään härskimmin kuin niinkutsutussa maailman vanhimmassa ammatissa. Työpaikkailmoituksissa iloiset ja nuorekkaat tiimit etsivät ulospäin suuntautuneita, joustavia ja reippaita sekä kielitaitoisia ammattilaisia, joilla on vankka kokemus ja myyntihenkisyyttä. Sopeutuvaisuus kohtuuttomilta tuntuviin työaikoihin ja ulkonäkövaatimuksiin katsotaan eduksi. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kovassa huudossa tasan niin kauan, kun niitä toteutetaan työpaikan sääntöjen mukaan. Onko ihmekään, että moni jää mieluummin viettämään jatkuvaa vapaa-aikaa kuin upottaa kahden viikon työpanoksen riittävän edustavan työhakemuksen laatimiseen?
Työn tarkoituksena pitäisi olla välttämättömien tehtävien hoitaminen eikä palkan saaminen. Jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta kahdeksaa tuntia päivässä kännykkälogojen laatimiseen tai kertakäyttömuodin kauppaamiseen ja keskittyisivät oleelliseen, saattaisi syntyä uusi kulttuuri joka korostaisi uhrautuvan raatamisen sijaan vapautta, yhdessäolemista sekä todellista luovuutta ja onnellisuutta.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2007
Gay shame, lesbian riot, queer as fuck - häpeätahra Helsinki Priden kulkueessa?
Musta-pinkki blokki toi tämän vuoden Pride-kulkueeseen värejä sateenkaaren ulkopuolelta. Alkuperäisessä sateenkaarilipussa pinkki edusti seksuaalisuutta, ja Natsi-Saksassa homot joutuivat pitämään takissaan vaaleanpunaista kolmiota. Musta on koko sateenkaaren kääntöpuoli, muistutus kaikista niistä ihmisistä, joilla ei ole mahdollisuutta - eikä kenties edes halua - olla ylpeästi esillä ja ulkona. Gay shame on vastaus (ja vastustusta) Pride-tapahtumien ylpeyden politiikkaan. Gay shame muistuttaa siitä, ettei ylpeys ole useinkaan se ensimmäinen tunne, kun huomaa olevansa erilainen, ulkopuolinen, sopeutumaton - se tunne on häpeä. Toisaalta ylpeys ei ole kovin hedelmällinen pohja muutosvoimille, häpeä sen sijaan kasvattaa vastarintaa. Pride-kulkue haluaa tuoda esiin homot, lesbot, bit ja transihmiset, iloisen ja riemunkirjavan "sateenkaarikansan", ja unohtaa sen tosiasian että heteronormista poikkeaminen tarkoittaa edelleen monelle ihmiselle pelkoa, syrjintää ja väkivallan, jopa kuoleman, uhkaa. Sekin halutaan unohtaa, että kaikkia heteronormista poikkeavia ei saada mahdutettua kirjainyhdistelmään HLBT.
Vallitseva sateenkaaripolitiikka on sopeuttamispolitiikkaa, joka vaatii vain tietynlaisen ja tarkoin rajatun erilaisuuden hyväksymistä. Homot ja lesbot on hyväksyttävä, koska he haluavat vain elää normaalia elämää. Biseksuaalit? Onhan heilläkin oikeutensa, vaikka olisi jo syytä päättää, tahtooko olla lintu vai kala. Transihmisistä näkyvillä ovat vain naisiksi itsensä kokevat - vaikka hekin harvoin - sillä miehestä naiseksi muuttuva laskeutuu vapaaehtoisesti vallitsevassa arvojärjestyksessä, ja on siis korkeintaan huvittava eikä uhkaava. Missä ovat kaikki ne, jotka eivät sopeudu kaksijakoisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden malleihin? Mihin komeroon on suljettu ne epänormaalit, joita ei edes kiinnosta tulla hyväksytyiksi normaaleina?
Meiltä vaaditaan ylpeyttä ja iloa, meitä vaaditaan tulemaan ulos, astumaan esiin ja antamaan kasvomme erilaiselle mutta yhtenäiselle sateenkaarikansalle. Samaan aikaan meitä kahlitaan häpeällä siitä, ettemme kuulu joukkoon, emme koe veljeyttä tai sisaruutta, emmekä toivo normaalia elämää.
Me emme aio astua kaapista ja paljastaa kasvojamme! Me emme tahdo olla sopivia ja sopeutuvaisia! Me elämme häpeän varjossa, ja varjoista käsin me murennamme normaaliuden ja sopivaisuuden yhteiskuntaa.
Vallitseva sateenkaaripolitiikka on sopeuttamispolitiikkaa, joka vaatii vain tietynlaisen ja tarkoin rajatun erilaisuuden hyväksymistä. Homot ja lesbot on hyväksyttävä, koska he haluavat vain elää normaalia elämää. Biseksuaalit? Onhan heilläkin oikeutensa, vaikka olisi jo syytä päättää, tahtooko olla lintu vai kala. Transihmisistä näkyvillä ovat vain naisiksi itsensä kokevat - vaikka hekin harvoin - sillä miehestä naiseksi muuttuva laskeutuu vapaaehtoisesti vallitsevassa arvojärjestyksessä, ja on siis korkeintaan huvittava eikä uhkaava. Missä ovat kaikki ne, jotka eivät sopeudu kaksijakoisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden malleihin? Mihin komeroon on suljettu ne epänormaalit, joita ei edes kiinnosta tulla hyväksytyiksi normaaleina?
Meiltä vaaditaan ylpeyttä ja iloa, meitä vaaditaan tulemaan ulos, astumaan esiin ja antamaan kasvomme erilaiselle mutta yhtenäiselle sateenkaarikansalle. Samaan aikaan meitä kahlitaan häpeällä siitä, ettemme kuulu joukkoon, emme koe veljeyttä tai sisaruutta, emmekä toivo normaalia elämää.
Me emme aio astua kaapista ja paljastaa kasvojamme! Me emme tahdo olla sopivia ja sopeutuvaisia! Me elämme häpeän varjossa, ja varjoista käsin me murennamme normaaliuden ja sopivaisuuden yhteiskuntaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
