Olen lukenut Andie Nordgrenin Relationsanarki i åtta punkter -tekstiä, tai tarkemmin sanottuna enemmänkin sen englanninkielistä käännöstä 8 Points on Relationship Anarchy. Nojaan tässä tulkinnassani jälkimmäiseen, sillä ymmärrän ja hahmotan englantia paremmin kuin ruotsia. Jotkin alkuperäisen tekstin sisällöt ja sävyt ovat siis saattaneet jäädä minulta huomaamatta. Tässä kirjoituksessa haluan puuttua sellaisiin kohtiin "Dr Andien" ohjeistuksissa, jotka ovat mielestäni kyseenalaisia, jopa vahingollisia, tai parhaimmillaankin ajattelemattomia, ja joita olen huomannut joidenkin ihmisten pyrkivän kirjaimellisesti seuraamaan, sekä käsitellä ihmissuhteita ja niihin liittyviä tunteita muutamasta muustakin näkökulmasta.
Ensinnäkin Nordgren lähtee tekstissään oletuksesta, että ihmissuhteet tapahtuvat tasaveroisten yksilöiden välillä(1). Tämä on totta kai ihannetilanne, ja olisi toivottavaa että jokaisella olisi yhtäläiset lähtökohdat niin elämässä yleensä kuin ihmissuhteissakin. Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ole näin, vaan ihmisillä on erilaisia tarpeita, haluja ja resursseja. Suositun ja hyvännäköisen ihmisen on helppo olla sitä mieltä, ettei kukaan saa asettaa hänelle vaatimuksia tai ettei hänen itsensä tarvitse asettaa vaatimuksia kenellekään, jos hyviä tai ainakin tyydyttäviä ihmiskontakteja riittää muutenkin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä hyvässä sosiaalisessa asemassa; jos ihmiskontakteja on vähän tai ei juuri lainkaan, tuntuu yksittäisen ihmissuhteen säilyminen merkityksellisemmältä kuin jos kontakteja on jo paljon ja uusien syntymisestä voi olla melko varma. Ihmissuhteiden ja -kontaktien syntymiseen ja helppouteen vaikuttavat monet tekijät, joiden suhteen ihmiset eivät suinkaan ole tasavertaisia: sosiaaliset taidot, ulkonäkö, koulutus, mielenkiinnon kohteet, asuinpaikka, taloudellinen tilanne... Kaikissa ihmissuhteissa on aina jonkinlainen epätasapaino valtasuhteissa, ja tätä epätasapainoa ei pystytä tasoittamaan vain puhumalla tasa-arvoisuudesta, vaan tunnustamalla ja huomioimalla ihmisten erilaiset lähtökohdat ja tarpeet.
Nordgren asettaa vaatimuksettomuuden ja riippumattomuuden ihanteelliseksi pohjaksi ihmissuhteille(2). Ymmärtääkseni ihmissuhdeanarkian yhtenä ajatuksena on häivyttää tai kadottaa jakoa ystävien ja rakastettujen välillä. Onko tarkoituksena häivyttää myös jakoa läheisiin ja ei-läheisiin ihmisiin, tärkeisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin ihmisiin? Onko ajatuksena korostaa kohtaamisia ihmisten välillä, pyrkiä pelkkään hetkessä elämiseen, rakentaa maailmaa täysin ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia? Jos on - ja ainakin itse tulkitsen, että tällainen ajatus vaikuttaa Dr Andien elämänohjeiden taustalla - olisiko syytä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, miten riippuvaisia ihmiset oikeastaan ovat toisistaan? Elämme maailmassa, jossa on helppo unohtaa, kuinka monen ihmisen sitoutumista johonkin asiaan vaatii esimerkiksi se, että voimme hakea kaupasta ruokaa (oli kyse sitten ostamisesta, dyykkaamisesta tai varastamisesta), asua lämmitetyssä asunnossa tai päästä lääkärin hoitoon sairastuessamme. Pidämme tiettyjä palveluita ja hyödykkeitä itsestäänselvyyksinä, ja koska emme itse osallistu niiden valmistukseen, emme tule välttämättä ikinä ajatelleeksi, mistä ne oikeastaan ovat peräisin. Olemme kuitenkin pohjimmiltamme riippuvaisia muista ihmisestä, ja kun jo pelkkä hengissä selviytymisemme on pitkälti muiden ihmisten varassa, onko todella realistista ajatella, että jokaisen ihmisen henkinen hyvinvointi olisi parhaiten saavutettavissa täydellisellä riippumattomuudella ja ilman sitoumuksia muihin ihmisiin?
En tiedä, pitääkö Nordgren esimerkiksi työnteettäjän kanssa solmittuja sopimuksia hyväksyttävämpinä kuin rakastettujen kanssa tehtyjä. Koska hän kuitenkin esittää kysymyksen siitä, miten lukija haluaa muiden - siis kaikkien muiden - kohtelevan itseään(3), aion lähteä siitä oletuksesta, että hän todellakin tarkoittaa että jok'ikisen ihmissuhteen olisi oltava samalla viivalla. Tällainen ajatus voi mielestäni syntyä vain sellaisessa ympäristössä, jossa suurin osa kohdatuista ihmisistä näyttäytyy (tai siis ei oikeastaan näyttäydy) näkymättöminä. Nordgren tekee, kenties täysin tiedostamattaan, jyrkän jaon merkityksellisiin, eli itse valittuihin, ja merkityksettömiin, eli jatkuvassa arjessa tahattomasti kohdattuihin (tai näkymättömiin hyödykkeidentuottaja-) ihmisiin. Nordgrenin tekstissä "kaikki ihmiset" eivät lopulta kuitenkaan tarkoita kaikkia ihmisiä, ja "ihmissuhteita" on vain itse valittujen ihmisten kanssa.
Mutta palataanpa ajatukseen itsenäisistä ihmisistä ja riippumattomuudesta. Pyrkimys vaatimuksettomuuteen ihmissuhteissa on jo itsessään vaatimus. Ottaen huomioon ihmisten erilaiset taustat ja halut on luultavaa, että joku ajaa vaatimuksettomuutta ja riippumattomuutta ponnekkaammin kuin joku toinen. Ja mitä vaatimuksettomuus edes lopulta tarkoittaa? Onko kyse vain ääneenlausutuista vaatimuksista, kuten uskollisuudesta, vai ulottuuko vaatimuksettomuuden vaatimus myös niihin vaatimuksiin, toiveisiin ja odotuksiin, joita ei koskaan varsinaisesti lausuta ääneen tai ehkä edes tiedosteta? Nordgrenin ihannetilanne ihmissuhteissa - se että kaikki ihmissuhteet perustuisivat tasavertaisten yksilöiden tasa-arvoisille kohtaamisille(1)(2) - sulkee pois esimerkiksi tilanteet joissa joku ihmissuhteen osapuolista on sairas, masentunut, yksinäinen, rahapulassa tai jollakin muulla tavalla tarvitsee läheisiään. Pelkkä spontaani halu ei, ainakaan omasta mielestäni, voi mitenkään muodostaa pohjaa kovin kestävälle tai pitkäaikaiselle ihmissuhteelle. Läheisiä ihmisiä kohtaan on myös velvollisuuksia, ja luottamus ja luottamuksen arvoisena oleminen vaatii muutakin kuin vain hyvää tahtoa ilman käytännön tekoja.
Nordgren kehottaa lukijaansa miettimään, millaisia tämä toivoisi kaikkien ihmissuhteidensa pohjimmiltaan olevan, ja pyrkimään sitten toteuttamaan näitä vaatimuksia, poikkeuksetta, jokaisessa ihmissuhteessaan(3). Tämä tuntuu kuitenkin olevan melkoisessa ristiriidassa myöhemmin peräänkuulutetun spontaaniuden(4) kanssa. Ylipäätään vaikuttaa hieman siltä, että Nordgrenin vastaus vallitseviin ihmissuhdenormeihin on luoda uudet normit ja vakuuttaa ihmiset siitä, että tämä uusi normisto palvelee heidän tarpeitaan paljon paremmin - näkeehän Nordgren ihmiset ilmeisesti melko yhtenäisenä joukkona, jolla on yhtenäiset halut ja tarpeet sekä yhtäläiset kyvyt ja mahdollisuudet niiden toteuttamiseen. Nordgren näyttää tietävän myös, millaisia ihmissuhteita hänen lukijansa haluaa(4); vai onko hänen tarkoituksenaan sittenkin vakuuttaa lukijalleen, että tämän tarpeet ja halut ovat samat kuin hänen?
On merkillepantavaa, että Nordgren, puhuessaan ihmissuhteista, käyttää sanaa "rakkaus" (engl. love, ruots. kärlek) lähinnä kritisoidessaan ja kyseenalaistaessaan vallitsevia käsityksiä ihmissuhteista ja rakkaudesta. Michael Hardt, jonka luennon About Love katsoin saadakseni toisenlaistakin näkökulmaa rakkauteen ja ihmissuhteisiin, toteaa että rakkaudesta puhuminen on epämukavaa(5). Voiko olla, että Nordgren kokee rakkauden, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen liian suureksi, vaikeaksi tai epämukavaksi aiheeksi käsitellessään ihmissuhteita? Norgren nimeää useita muita tavoittelemisen arvoisia asioita - luottamuksen(6), spontaaniuden(4), kommunikaation(7), itsenäisyyden, vaatimuksettomuuden(2) - mutta puhuu rakkaudesta vain vähän ja välittämisestä ei lainkaan. Nordgren puhuu rakkaudesta ja rakastamisesta avauskappaleessaan(1), ja määrittelee ihmissuhdeanarkian tehtäväksi tai ominaisuudeksi kyseenalaistaa sen ajatuksen, että rakkautta voisi olla vain kahden ihmisen välillä kerrallaan. Lienee yleisesti tunnustettua ja odotettua, että ihmiset rakastavat (puolisoidensa lisäksi) ainakin lapsiaan, mahdollisesti myös vanhempiaan ja jopa ystäviään. Nämä rakkauden lajit on kuitenkin eritelty toisistaan, vaikka niistä käytetäänkin samaa sanaa, ja lienee turvallista olettaa että Nordgren viittaa rakkaudesta puhuessaan siihen (romanttiseen ja seksuaaliseen) rakkauden lajiin, jonka ajatellaan kuuluvan parisuhteeseen (ja jota pidetään arveluttavana sen kohdistuessa ystäviin, ja joko mahdottomana tai täysin moraalittomana perheenjäsenten suhteen).
Hardt toteaa, että rakkaus, tai sen muodot, eivät ole lainkaan spontaaneja vaan vaativat opettelua ja harjoittelua(8). Tietyllä tavalla Nordgreninkin voi nähdä ajattelevan samoin: että opimme ajattelemaan rakkautta ja rakastamaan ennalta määritellyllä, normatiivisella tavalla, ja näistä normeista eroon päästäksemme meidän on opeteltava toisia tapoja. Nordgren kuitenkin kompastuu ohjeissaan omaan ehdottomuuteensa, ja päätyy määrittelemään ihmissuhteille - ja oletettavasti tahtoo sitä kautta määritellä myös rakkaudelle - uudenlaiset kehykset, uuden tavan toimia oikein ja rakastaa oikein(2).
Nordgrenin ohjeet eivät juuri jätä tilaa heikkoudelle. Epävarmoina hetkinä hän kehottaa käyttäytymään kuin ei olisi lainkaan epävarma. Omasta epävarmuudesta saa kertoa korkeintaan niille, joita se ei suoraan kosketa ja joista se ei johdu(9). En tiedä Nordgrenistä, mutta itse ainakin arvostan ihmissuhteissa sitä, että omista negatiivisistakin tunteista voi kertoa muille osapuolille. Kertominen ei vielä tarkoita syyllistämistä tai vastuullistamista. Veikkaisin kuitenkin, että harva pystyy epävarmoina aikoina käyttäytymään täysin normaalisti, ja teeskentely ja piilottelu ovat omiaan pahentamaan asioita entisestään.
Nordgrenin kanssa samoja ihannekuvia maalailee Infinite Relationships -zine(10). Myös sen kirjoittajalta on jäänyt huomaamatta oma etuoikeutettu asemansa ihmisenä, jolla on paljon ihmisiä ympärillään ja ilmeisen hyvä mahdollisuus muodostaa ihmissuhteita(11). Infinite Relationships on kuitenkin - naiiviudestaan ja lievästä utopistisuudestaan huolimatta - omasta mielestäni parempaa luettavaa aiheesta kuin Dr Andien neuvot. Itse jaan saman mielipiteen kaikkien tässä lainaamieni ja viittaamieni tahojen kanssa: rakkauden käsite kaipaa tarkastelua ja uudelleenmäärittelyä. Myös rakastamisen käytännöt kaipaavat tarkastelua ja uudelleenmäärittelyä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mikään taho ei voi asettaa rakkaudelle yleispäteviä kriteerejä, tai antaa kaikille sopivia neuvoja rakkaussuhteiden järjestämisestä. Hardt esittää ajatuksen siitä, että rakkaus voisi toimia eräänlaisena harjoitusalueena demokratiaan(12) kykenevien yksilöiden synnyssä(13). Tällaiseen kykenevä rakkaus vaatinee vastuullisuutta, jota toivoisin myös Nordgrenin teksteihin.
(1) http://andie.se/media/RA.pdf Du kan älska många människor och varje relation är unik
(2) http://andie.se/media/RA.pdf Kravlöshet är kärlek och respekt
(3) http://andie.se/media/RA.pdf Ge dig själv en fast punkt
(4) http://andie.se/media/RA.pdf Spontanitet istället för plikt
(5) About Love 1/6 http://www.youtube.com/watch?v=ioopkoppabI&feature=relmfu
(6) http://www.relationshipanarchy.org/ Trust is better than being suspicious
(7) http://www.relationshipanarchy.org/ Change through communication
(8) About Love 2/6 http://www.youtube.com/watch?v=2P0OU6GlelE&feature=relmfu
(9) http://andie.se/media/RA.pdf Fuska tills det funkar
(10) Luettavissa ja printattavissa osoitteessa http://zinelibrary.info/files/infiniterelationships.pdf
(11) http://zinelibrary.info/files/infiniterelationships.pdf erityisesti sivu 6
(12) "[D]emocracy is the space of the free interaction of differences, and one that facilitates joyful encounters." Hardt 2007. Oma litterointini. http://www.youtube.com/watch?v=f6ZvsQ_hAt0&feature=relmfu
(13) About Love 6/6 http://www.youtube.com/watch?v=f6ZvsQ_hAt0&feature=relmfu
torstai 23. kesäkuuta 2011
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Ei hätä ole tämän näköinen
Löysin viimesyksyisen koulutehtävätekstini, ja koska sen aihe on osittain edelleen ajankohtainen, ajattelin laittaa sen tännekin.
"Menkää Romaniaan kerjäämään!" huutaa ohikulkija, ja vedän mielessäni toisen viivan tukkimiehen kirjanpitooni. Fredrika Biströmin koollekutsumaa kerjäläisperformanssia on kulunut ehkä kymmenen minuuttia. Parikymmentä ihmistä istuu puoliympyrässä Kolmen sepän patsaan edustalla edessään kippoja ja kylttejä. Nostan omaa täyteentekstattua pahvinpalastani ylemmäs ja koetan saada katsekontaktia ohitse valuviin ihmisiin. Suurin osa vilkuilee mutta kääntyy nopeasti pois, jotkut liikuttavat huuliaan lukiessaan tekstini:
"Minä haluan kerjätä julkisesti solidaarisuudenosoituksena niille, joilla ei ole yhteiskunnan tarjoamaa koulutusta ja toimeentuloa eikä ihonvärin antamaa suojaa ja etuoikeutta".
Fredrika Biströmiä voinee hyvällä syyllä nimittää kantaaottavaksi ja feministiseksi taiteilijaksi. Hänen aikaisempiin projekteihinsa kuuluu esimerkiksi Megafån-taiteilijaryhmässä toteutettu Feministitapetti, Kaisaniemen puistossa kuvattu sarja Rape park, Wanktent-installaatio sekä kuvasarja X-front -housuista, joissa naiset voivat pissata seisaaltaan. Kysymykset tasa-arvosta ja tilankäytöstä tuntuvat toistuvan taiteilijan tuotannossa, ja 10.9. järjestetyn kerjäläisperformanssin voi nähdä osana tätä jatkumoa.
Eri nettimedioissa levitetyssä kutsussa Biström kehottaa "kerjäämään yhdessä, kun se vielä on laillista". Taiteilija kertoo halunneensa saada ihmiset miettimään suhdettaan kerjäämiseen ja köyhyyteen, esittää kysymyksiä ja herättää keskustelua. Tämä tavoite toteutuu ainakin paikan päällä: vieressäni istuva kommunisti puhuu jonkun ohikulkijan kanssa kaupungin asuntopolitiikan vaikutuksista, ja vähän matkan päässä polvillaan kerjäävä frakkipukuinen filosofi jaksaa väitellä hyökkäävästikin suhtautuvien ihmisten kanssa.
Vaikka Biströmin kutsussaan visioimia satoja helsinkiläisiä ei olekaan ilmaantunut kerjäämään, herättää joukkio silti melkoisesti huomiota. Jokainen ohikulkija joutuu miettimään suhteensa kerjääviin - katsoako vai ei, pitäisikö sanoa jotain, mitä? Itse olen yllättynyt positiivisten kommenttien määrästä. Varsinkin vanhemmat ihmiset pysähtyvät kertoakseen, että olemme hyvällä asialla. Huutelu jää lopulta vähiin, ja monet niistäkin, jotka eivät sano mitään, nyökyttelevät hyväksyvästi luettuaan kylttini. Myös omat ajatukseni kerjäämisen suhteen selkeytyvät - ymmärrän, että rasistisessa yhteiskunnassa valkoinen ihminen saa vaikka kerjätä, ja selkääntaputtelua tulee silti.
Performanssia voisi kritisoida siitä, että se saattaa näyttäytyä jonkinlaisena elämyshakuisuutena: tässä me hyvässä asemassa olevat nyt istumme kokeilemassa kerjäämistä, kun kyllästymme, lähdemme kotiin. Kritiikki voi olla osin oikeutettuakin, mutta olisiko parempi istua kotona sekin aika? Taiteen tehtäviin kuuluu kyseenalaistaa, provosoida ja herättää keskustelua, eikä keskustelua syntyisi jos kaikki olisivat jo valmiiksi samaa mieltä.
Biström nostaa tärkeän asian tapetille ottaessaan osaa lähinnä kaupungin virkamiesten ja virkavallan dominoimaan kerjäämiskeskusteluun, joka tuntuu olevan monessa mielessä sama asia kuin keskustelu Itä-Euroopasta tulleista romaneista. Sormeillessani kotimatkalla taskussani olevaa kahden tunnin kerjäämisen saalista, yhtä euroa ja seitsemääkymmentäyhtä senttiä, mietin tänä aikana konkretisoitunutta etuoikeuttani: oikeutta tehdä yhteiskunnallisista epäkohdista taidetta. Parinkymmenen kerjäävän suomalaisen ryhmä on performanssi, mutta muutaman kymmenen kerjäävän romanin ryhmä on "romaniongelma".
"Menkää Romaniaan kerjäämään!" huutaa ohikulkija, ja vedän mielessäni toisen viivan tukkimiehen kirjanpitooni. Fredrika Biströmin koollekutsumaa kerjäläisperformanssia on kulunut ehkä kymmenen minuuttia. Parikymmentä ihmistä istuu puoliympyrässä Kolmen sepän patsaan edustalla edessään kippoja ja kylttejä. Nostan omaa täyteentekstattua pahvinpalastani ylemmäs ja koetan saada katsekontaktia ohitse valuviin ihmisiin. Suurin osa vilkuilee mutta kääntyy nopeasti pois, jotkut liikuttavat huuliaan lukiessaan tekstini:
"Minä haluan kerjätä julkisesti solidaarisuudenosoituksena niille, joilla ei ole yhteiskunnan tarjoamaa koulutusta ja toimeentuloa eikä ihonvärin antamaa suojaa ja etuoikeutta".
Fredrika Biströmiä voinee hyvällä syyllä nimittää kantaaottavaksi ja feministiseksi taiteilijaksi. Hänen aikaisempiin projekteihinsa kuuluu esimerkiksi Megafån-taiteilijaryhmässä toteutettu Feministitapetti, Kaisaniemen puistossa kuvattu sarja Rape park, Wanktent-installaatio sekä kuvasarja X-front -housuista, joissa naiset voivat pissata seisaaltaan. Kysymykset tasa-arvosta ja tilankäytöstä tuntuvat toistuvan taiteilijan tuotannossa, ja 10.9. järjestetyn kerjäläisperformanssin voi nähdä osana tätä jatkumoa.
Eri nettimedioissa levitetyssä kutsussa Biström kehottaa "kerjäämään yhdessä, kun se vielä on laillista". Taiteilija kertoo halunneensa saada ihmiset miettimään suhdettaan kerjäämiseen ja köyhyyteen, esittää kysymyksiä ja herättää keskustelua. Tämä tavoite toteutuu ainakin paikan päällä: vieressäni istuva kommunisti puhuu jonkun ohikulkijan kanssa kaupungin asuntopolitiikan vaikutuksista, ja vähän matkan päässä polvillaan kerjäävä frakkipukuinen filosofi jaksaa väitellä hyökkäävästikin suhtautuvien ihmisten kanssa.
Vaikka Biströmin kutsussaan visioimia satoja helsinkiläisiä ei olekaan ilmaantunut kerjäämään, herättää joukkio silti melkoisesti huomiota. Jokainen ohikulkija joutuu miettimään suhteensa kerjääviin - katsoako vai ei, pitäisikö sanoa jotain, mitä? Itse olen yllättynyt positiivisten kommenttien määrästä. Varsinkin vanhemmat ihmiset pysähtyvät kertoakseen, että olemme hyvällä asialla. Huutelu jää lopulta vähiin, ja monet niistäkin, jotka eivät sano mitään, nyökyttelevät hyväksyvästi luettuaan kylttini. Myös omat ajatukseni kerjäämisen suhteen selkeytyvät - ymmärrän, että rasistisessa yhteiskunnassa valkoinen ihminen saa vaikka kerjätä, ja selkääntaputtelua tulee silti.
Performanssia voisi kritisoida siitä, että se saattaa näyttäytyä jonkinlaisena elämyshakuisuutena: tässä me hyvässä asemassa olevat nyt istumme kokeilemassa kerjäämistä, kun kyllästymme, lähdemme kotiin. Kritiikki voi olla osin oikeutettuakin, mutta olisiko parempi istua kotona sekin aika? Taiteen tehtäviin kuuluu kyseenalaistaa, provosoida ja herättää keskustelua, eikä keskustelua syntyisi jos kaikki olisivat jo valmiiksi samaa mieltä.
Biström nostaa tärkeän asian tapetille ottaessaan osaa lähinnä kaupungin virkamiesten ja virkavallan dominoimaan kerjäämiskeskusteluun, joka tuntuu olevan monessa mielessä sama asia kuin keskustelu Itä-Euroopasta tulleista romaneista. Sormeillessani kotimatkalla taskussani olevaa kahden tunnin kerjäämisen saalista, yhtä euroa ja seitsemääkymmentäyhtä senttiä, mietin tänä aikana konkretisoitunutta etuoikeuttani: oikeutta tehdä yhteiskunnallisista epäkohdista taidetta. Parinkymmenen kerjäävän suomalaisen ryhmä on performanssi, mutta muutaman kymmenen kerjäävän romanin ryhmä on "romaniongelma".
perjantai 23. tammikuuta 2009
Transsukupuolisuus ja (-)seksuaalisuus
Vaikka tuen koko sydämestäni termin 'transseksuaalisuus' muuttamista muotoon 'transsukupuolisuus' esimerkiksi lääketieteellisissä diagnooseissa ja laissa, olen täysin eri mieltä perustelusta, jonka nojalla sitä usein vaaditaan: ettei transsukupuolisuudella ole mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Kulttuurissa, jossa seksuaalisuus rakentuu käsitykselle sukupuolista, kaikella sukupuolisuudella on tekemistä seksuaalisuuden kanssa, oli se sitten trans-, cis- tai muuta sukupuolisuutta.
Kulttuurimme tunnustaa hetero-, homo-, ja (toisinaan myös) biseksuaalisuuden, jotka kaikki määrittyvät halun kohteen sukupuolen kautta. Sukupuolisuutta käytetään välillä käytännössä synonyymina seksuaalisuudelle: puhutaan sukupuolikontaktista, sukupuolitaudeista, sukupuoliyhdynnästä. Kaikki nämä termit ovat tietysti vahvasti heteronormatiivisia - ajatellaan että kun sukupuolet, siis mies ja nainen, ovat tekemisissä keskenään, niin kysymys on seksistä. Siis jos ne ovat sillä tavalla tekemisissä.
'Transseksuaalisuus' antaa kuitenkin väärän kuvan itse asiasta. Kysehän on siis tilanteesta, jossa ihminen tuntee kuuluvansa eri sukupuoleen kuin mikä hänelle on syntyessä määritelty ja minkä edustajana yhteiskunta häntä pitää. Usein kuulee puhuttavan, esimerkiksi lääketieteessä, "kokemuksesta vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta". Tämä on sikäli hämärä ja suorastaan paradoksaalinen ilmaisu, että kokeakseen jonkin sukupuolen vastakkaiseksi täytyy uskoa a) että sukupuolia on vain kaksi ja ne ovat toistensa vastakohtia, tai että muuten on määriteltävissä vastapariset sukupuolet, ja b) että kuuluu itse siihen sukupuoleen, joka ei ole oman sukupuolen vastakohta. Sekä tämä ajatus että ajatus "sukupuolen vaihtamisesta" pohjaavat näkemykseen, jonka mukaan ihmisellä on oikea ja todellinen, biologinen sukupuoli, ja sukupuolikokemus määrittelee sukupuolta vain, jos se sopii yhteen biologisen sukupuolen kanssa. Tässä valossa ei olekaan mikään ihme, että transsukupuolisuus monien sukupuolta perinteisesti ajattelevien ihmisten mielessä näyttäytyy jonkinlaisena perverssinä seksuaalisuuden muotona.
Toisinaan ihmiset olettavat myös, että sukupuolen "vaihtuessa" myös seksuaalisuus muuttuu, tai vaihtuu. Jos MtF (Male to Female) transnainen on vielä miehen kehossa eläessään ollut kiinnostunut naisista, saatetaan kysyä, onko hän nyt naisena kiinnostunut miehistä, kuten Gwen Haworthin dokumentissa She's a boy I knew sivumennen mainitaan. Tavallaanhan seksuaalisuus kyllä vaihtuu - jos Gwen nyt onkin lesbo, oli hän ollessaan Steven muiden silmissä hetero. Ja äitinsä silmissä on tämän haastattelun perusteella edelleenkin: äiti huokaa, että onneksi "poika" on kiinnostunut naisista, sillä muutenhan täytyisi totutella vielä ajatukseen homoseksuaalisuudestakin!
Kulttuurimme tunnustaa hetero-, homo-, ja (toisinaan myös) biseksuaalisuuden, jotka kaikki määrittyvät halun kohteen sukupuolen kautta. Sukupuolisuutta käytetään välillä käytännössä synonyymina seksuaalisuudelle: puhutaan sukupuolikontaktista, sukupuolitaudeista, sukupuoliyhdynnästä. Kaikki nämä termit ovat tietysti vahvasti heteronormatiivisia - ajatellaan että kun sukupuolet, siis mies ja nainen, ovat tekemisissä keskenään, niin kysymys on seksistä. Siis jos ne ovat sillä tavalla tekemisissä.
'Transseksuaalisuus' antaa kuitenkin väärän kuvan itse asiasta. Kysehän on siis tilanteesta, jossa ihminen tuntee kuuluvansa eri sukupuoleen kuin mikä hänelle on syntyessä määritelty ja minkä edustajana yhteiskunta häntä pitää. Usein kuulee puhuttavan, esimerkiksi lääketieteessä, "kokemuksesta vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta". Tämä on sikäli hämärä ja suorastaan paradoksaalinen ilmaisu, että kokeakseen jonkin sukupuolen vastakkaiseksi täytyy uskoa a) että sukupuolia on vain kaksi ja ne ovat toistensa vastakohtia, tai että muuten on määriteltävissä vastapariset sukupuolet, ja b) että kuuluu itse siihen sukupuoleen, joka ei ole oman sukupuolen vastakohta. Sekä tämä ajatus että ajatus "sukupuolen vaihtamisesta" pohjaavat näkemykseen, jonka mukaan ihmisellä on oikea ja todellinen, biologinen sukupuoli, ja sukupuolikokemus määrittelee sukupuolta vain, jos se sopii yhteen biologisen sukupuolen kanssa. Tässä valossa ei olekaan mikään ihme, että transsukupuolisuus monien sukupuolta perinteisesti ajattelevien ihmisten mielessä näyttäytyy jonkinlaisena perverssinä seksuaalisuuden muotona.
Toisinaan ihmiset olettavat myös, että sukupuolen "vaihtuessa" myös seksuaalisuus muuttuu, tai vaihtuu. Jos MtF (Male to Female) transnainen on vielä miehen kehossa eläessään ollut kiinnostunut naisista, saatetaan kysyä, onko hän nyt naisena kiinnostunut miehistä, kuten Gwen Haworthin dokumentissa She's a boy I knew sivumennen mainitaan. Tavallaanhan seksuaalisuus kyllä vaihtuu - jos Gwen nyt onkin lesbo, oli hän ollessaan Steven muiden silmissä hetero. Ja äitinsä silmissä on tämän haastattelun perusteella edelleenkin: äiti huokaa, että onneksi "poika" on kiinnostunut naisista, sillä muutenhan täytyisi totutella vielä ajatukseen homoseksuaalisuudestakin!
lauantai 7. heinäkuuta 2007
Työ syö
Elämme turhan työn yhteiskunnassa. Suuri osa työstä on paitsi turhaa, myös haitallista. Työ syö aikaa, jonka voisimme käyttää paljon paremmin. Tuhlatusta ajasta maksetaan korvauksena rahaa, jolla voimme ostaa niitä asioita, joiden tuottaminen on työtämme.
Oikeisto mittaa työn arvoa rahalla. Puhutaan tuottavuudesta näkemättä, miten paljon arvokasta työtä tehdään palkatta: hoivaa, taidetta, politiikkaa… Vasemmisto näkee työn itseisarvona ja pyrkii edelleen täystyöllisyyteen, joka ei maailmanhistoriassa liene toteutunut muualla kuin Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kummallakaan puolella ei puhuta siitä, hyödyttääkö tehty työ mitään tai ketään - on samantekevää, oletko sairaanhoitaja, Tiimarin myyjä vai yritysjohtaja, kunhan sinulla on varaa ylläpitää itseäsi. Tällaisessa asenneilmapiirissä voi hyvin kuvitella valtion tai kuntien ryhtyvän työllistämiskokeiluihin, jotka vaikuttavat lähinnä sellaisilta joissa joka toinen ihminen kaivaa kuoppaa ja joka toinen täyttää. Töitä on keksittävä väkisellä vaikka mitään tehtävää ei olisikaan, jotta saadaan ihmiset pois tilastoja rumentamasta.
Ihminen määritellään työnsä kautta. ”Mitä sä teet?” on ensimmäinen kysymys uudelle tuttavuudelle. Hyväksyttävät vastausvaihtoehdot ovat a) työnteko, jolloin halutaan tarkemmin tietää mitä työtä, ja b) opiskelu, jolloin halutaan tarkemmin tietää, mille alalle on valmistumassa. Jos on valmistumassa alalle, jolta ei saa töitä, saa todennäköisesti vastaansa lisää kysymyksiä siitä, mitä sitten aikoo oikein tehdä koulun jälkeen, ja miksi oikeastaan edes opiskelee moista. Itsensä sivistäminen ja omat kiinnostukset eivät ole riittävä syy opiskelulle enää edes vapaa-ajalla suoritettavilla kursseilla; luultavasti enemmistö vaikkapa työväenopiston espanjankurssilaisista vastaa kysyttäessä tulleensa kurssille parantaakseen mahdollisuuksiaan työmarkkinoilla.
Työmarkkinoilla joutuu kauppaamaan itseään härskimmin kuin niinkutsutussa maailman vanhimmassa ammatissa. Työpaikkailmoituksissa iloiset ja nuorekkaat tiimit etsivät ulospäin suuntautuneita, joustavia ja reippaita sekä kielitaitoisia ammattilaisia, joilla on vankka kokemus ja myyntihenkisyyttä. Sopeutuvaisuus kohtuuttomilta tuntuviin työaikoihin ja ulkonäkövaatimuksiin katsotaan eduksi. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kovassa huudossa tasan niin kauan, kun niitä toteutetaan työpaikan sääntöjen mukaan. Onko ihmekään, että moni jää mieluummin viettämään jatkuvaa vapaa-aikaa kuin upottaa kahden viikon työpanoksen riittävän edustavan työhakemuksen laatimiseen?
Työn tarkoituksena pitäisi olla välttämättömien tehtävien hoitaminen eikä palkan saaminen. Jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta kahdeksaa tuntia päivässä kännykkälogojen laatimiseen tai kertakäyttömuodin kauppaamiseen ja keskittyisivät oleelliseen, saattaisi syntyä uusi kulttuuri joka korostaisi uhrautuvan raatamisen sijaan vapautta, yhdessäolemista sekä todellista luovuutta ja onnellisuutta.
Oikeisto mittaa työn arvoa rahalla. Puhutaan tuottavuudesta näkemättä, miten paljon arvokasta työtä tehdään palkatta: hoivaa, taidetta, politiikkaa… Vasemmisto näkee työn itseisarvona ja pyrkii edelleen täystyöllisyyteen, joka ei maailmanhistoriassa liene toteutunut muualla kuin Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kummallakaan puolella ei puhuta siitä, hyödyttääkö tehty työ mitään tai ketään - on samantekevää, oletko sairaanhoitaja, Tiimarin myyjä vai yritysjohtaja, kunhan sinulla on varaa ylläpitää itseäsi. Tällaisessa asenneilmapiirissä voi hyvin kuvitella valtion tai kuntien ryhtyvän työllistämiskokeiluihin, jotka vaikuttavat lähinnä sellaisilta joissa joka toinen ihminen kaivaa kuoppaa ja joka toinen täyttää. Töitä on keksittävä väkisellä vaikka mitään tehtävää ei olisikaan, jotta saadaan ihmiset pois tilastoja rumentamasta.
Ihminen määritellään työnsä kautta. ”Mitä sä teet?” on ensimmäinen kysymys uudelle tuttavuudelle. Hyväksyttävät vastausvaihtoehdot ovat a) työnteko, jolloin halutaan tarkemmin tietää mitä työtä, ja b) opiskelu, jolloin halutaan tarkemmin tietää, mille alalle on valmistumassa. Jos on valmistumassa alalle, jolta ei saa töitä, saa todennäköisesti vastaansa lisää kysymyksiä siitä, mitä sitten aikoo oikein tehdä koulun jälkeen, ja miksi oikeastaan edes opiskelee moista. Itsensä sivistäminen ja omat kiinnostukset eivät ole riittävä syy opiskelulle enää edes vapaa-ajalla suoritettavilla kursseilla; luultavasti enemmistö vaikkapa työväenopiston espanjankurssilaisista vastaa kysyttäessä tulleensa kurssille parantaakseen mahdollisuuksiaan työmarkkinoilla.
Työmarkkinoilla joutuu kauppaamaan itseään härskimmin kuin niinkutsutussa maailman vanhimmassa ammatissa. Työpaikkailmoituksissa iloiset ja nuorekkaat tiimit etsivät ulospäin suuntautuneita, joustavia ja reippaita sekä kielitaitoisia ammattilaisia, joilla on vankka kokemus ja myyntihenkisyyttä. Sopeutuvaisuus kohtuuttomilta tuntuviin työaikoihin ja ulkonäkövaatimuksiin katsotaan eduksi. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kovassa huudossa tasan niin kauan, kun niitä toteutetaan työpaikan sääntöjen mukaan. Onko ihmekään, että moni jää mieluummin viettämään jatkuvaa vapaa-aikaa kuin upottaa kahden viikon työpanoksen riittävän edustavan työhakemuksen laatimiseen?
Työn tarkoituksena pitäisi olla välttämättömien tehtävien hoitaminen eikä palkan saaminen. Jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta kahdeksaa tuntia päivässä kännykkälogojen laatimiseen tai kertakäyttömuodin kauppaamiseen ja keskittyisivät oleelliseen, saattaisi syntyä uusi kulttuuri joka korostaisi uhrautuvan raatamisen sijaan vapautta, yhdessäolemista sekä todellista luovuutta ja onnellisuutta.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2007
Gay shame, lesbian riot, queer as fuck - häpeätahra Helsinki Priden kulkueessa?
Musta-pinkki blokki toi tämän vuoden Pride-kulkueeseen värejä sateenkaaren ulkopuolelta. Alkuperäisessä sateenkaarilipussa pinkki edusti seksuaalisuutta, ja Natsi-Saksassa homot joutuivat pitämään takissaan vaaleanpunaista kolmiota. Musta on koko sateenkaaren kääntöpuoli, muistutus kaikista niistä ihmisistä, joilla ei ole mahdollisuutta - eikä kenties edes halua - olla ylpeästi esillä ja ulkona. Gay shame on vastaus (ja vastustusta) Pride-tapahtumien ylpeyden politiikkaan. Gay shame muistuttaa siitä, ettei ylpeys ole useinkaan se ensimmäinen tunne, kun huomaa olevansa erilainen, ulkopuolinen, sopeutumaton - se tunne on häpeä. Toisaalta ylpeys ei ole kovin hedelmällinen pohja muutosvoimille, häpeä sen sijaan kasvattaa vastarintaa. Pride-kulkue haluaa tuoda esiin homot, lesbot, bit ja transihmiset, iloisen ja riemunkirjavan "sateenkaarikansan", ja unohtaa sen tosiasian että heteronormista poikkeaminen tarkoittaa edelleen monelle ihmiselle pelkoa, syrjintää ja väkivallan, jopa kuoleman, uhkaa. Sekin halutaan unohtaa, että kaikkia heteronormista poikkeavia ei saada mahdutettua kirjainyhdistelmään HLBT.
Vallitseva sateenkaaripolitiikka on sopeuttamispolitiikkaa, joka vaatii vain tietynlaisen ja tarkoin rajatun erilaisuuden hyväksymistä. Homot ja lesbot on hyväksyttävä, koska he haluavat vain elää normaalia elämää. Biseksuaalit? Onhan heilläkin oikeutensa, vaikka olisi jo syytä päättää, tahtooko olla lintu vai kala. Transihmisistä näkyvillä ovat vain naisiksi itsensä kokevat - vaikka hekin harvoin - sillä miehestä naiseksi muuttuva laskeutuu vapaaehtoisesti vallitsevassa arvojärjestyksessä, ja on siis korkeintaan huvittava eikä uhkaava. Missä ovat kaikki ne, jotka eivät sopeudu kaksijakoisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden malleihin? Mihin komeroon on suljettu ne epänormaalit, joita ei edes kiinnosta tulla hyväksytyiksi normaaleina?
Meiltä vaaditaan ylpeyttä ja iloa, meitä vaaditaan tulemaan ulos, astumaan esiin ja antamaan kasvomme erilaiselle mutta yhtenäiselle sateenkaarikansalle. Samaan aikaan meitä kahlitaan häpeällä siitä, ettemme kuulu joukkoon, emme koe veljeyttä tai sisaruutta, emmekä toivo normaalia elämää.
Me emme aio astua kaapista ja paljastaa kasvojamme! Me emme tahdo olla sopivia ja sopeutuvaisia! Me elämme häpeän varjossa, ja varjoista käsin me murennamme normaaliuden ja sopivaisuuden yhteiskuntaa.
Vallitseva sateenkaaripolitiikka on sopeuttamispolitiikkaa, joka vaatii vain tietynlaisen ja tarkoin rajatun erilaisuuden hyväksymistä. Homot ja lesbot on hyväksyttävä, koska he haluavat vain elää normaalia elämää. Biseksuaalit? Onhan heilläkin oikeutensa, vaikka olisi jo syytä päättää, tahtooko olla lintu vai kala. Transihmisistä näkyvillä ovat vain naisiksi itsensä kokevat - vaikka hekin harvoin - sillä miehestä naiseksi muuttuva laskeutuu vapaaehtoisesti vallitsevassa arvojärjestyksessä, ja on siis korkeintaan huvittava eikä uhkaava. Missä ovat kaikki ne, jotka eivät sopeudu kaksijakoisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden malleihin? Mihin komeroon on suljettu ne epänormaalit, joita ei edes kiinnosta tulla hyväksytyiksi normaaleina?
Meiltä vaaditaan ylpeyttä ja iloa, meitä vaaditaan tulemaan ulos, astumaan esiin ja antamaan kasvomme erilaiselle mutta yhtenäiselle sateenkaarikansalle. Samaan aikaan meitä kahlitaan häpeällä siitä, ettemme kuulu joukkoon, emme koe veljeyttä tai sisaruutta, emmekä toivo normaalia elämää.
Me emme aio astua kaapista ja paljastaa kasvojamme! Me emme tahdo olla sopivia ja sopeutuvaisia! Me elämme häpeän varjossa, ja varjoista käsin me murennamme normaaliuden ja sopivaisuuden yhteiskuntaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
